Tiia Rantasen Suurin piirtein (Kosmos, 2022, kirja saatu töiden kautta) on omaelämäkerrallinen tutkielma lapsuudesta työuran alkuvuosiin. Teos osoittaa kauniisti, että jokaisen elämä on täynnä tarinoita ja anekdootteja, vaikkei elämä olisikaan mikään vaikeuksista voittoon tai ryysyistä rikkauksiin -sankaritarina.

Rantanen painottaa läpi kirjan, ettei hän ole kovin menestynyt. Ehkä määrittelemme sanan eri tavalla, koska itse asiassa yhden Suomen kuunnelluimman podcastin (eli mahtavan hauskan Kaverin puolesta kyselen) tekemistä voi minusta pitää melko suurena menestyksenä.

Pidän silti teoksen pohjavireestä: elämää ei ole pakko suorittaa, ja tehokkuuden maksimoinnin karttelu on täysin ok. Kaiken arjessa ei ole pakko tähdätä siihen, että voisi joskus julistaa kaikille olevansa menestynyt.

(Menestyksen käsite on oikeastaan täysin absurdi. Yleensä määrittelemme sen tympeästi kapitalismista käsin työn ja rahan kautta.)

Suurin piirtein saa hekottelemaan alusta loppuun

Kiinnostavimpia katkelmia teoksessa olivat Rantasen vuodet kulttimaisen hengellisen yhteisön keittäjänä. Koska anteeksi mitä?! Miten hämmentävää on sattumalta ajautua osaksi kulttia? Tätä en todellakaan olettanut saavani tietää, kun aloin lukea kirjaa. Se, miten kirja piirtää esiin niin erilaisia rooleja ja sivupolkuja Rantasen elämään, riemastuttaa suuresti. 

Pidin ylipäätään siitä, miten teoksessa kuvattiin haahuilua työelämässä: Rantasen työura ei ole ollut suoraviivainen, vaan se on poukkoillut sinne tänne. Siitä tulee lohdullinen olo. Nykyään tunnutaan painottavan niin paljon sitä, että pitäisi tietää kauhean aikaisin, mitä kohti haluaa elämässään lähteä.

Nautin kirjan lukemisesta valtavasti, mutta lukeminen meinasi tyssätä puoliväliin, kun kävin silmäilemässä Goodreads-arvioita. Siellä todettiin, ettei Suurin piirtein edes ole mitään oikeaa kirjallisuutta ja kirja ei oikeastaan ole yhtään hauska.

Tuli typerä olo. Hetken ajan kyseenalaistin sekä oman määritelmäni kirjallisuudesta että huumorintajuni. Olin nimittäin juuri hekotellut kirjalle 100 sivun ajan ja pitänyt sitä hulvattomana.

Kesti hetken ennen kuin pääsin takaisin lukuvireeseen. Kirjallisuuselitismi ja kirja-ankeuttajat imevät minusta lukemisen ilon aivan liian helposti. Pitää vielä viilailla panssaria. Pidän tärkeänä kirjallisuuskriittistäkin keskustelua, mutta lyttääminen ja nenän vartta pitkin katseleminen tuntuu kovin tympeältä.

Onneksi pääsin yli kirja-ankeuttajien hyökkäyksestä. Jatkoin hekotteluani Rantasen huumorintajulle kirjan loppuun asti.