Tarinan­nuppuja

Tuntuuko kirjoittaminen pakkopullalta? Etkö haluaisi istua alas ja kirjoittaa? Minusta ainakin tuntuu tältä usein, vaikka samalla en haluaisi mitään sen enempää kuin omistaa koko elämäni kirjoittamiselle. 

Jokainen kirjoittaja tietää, että jos kirjoittaa vain silloin, kun inspiraatio iskee, tekstiä syntyy kahtena päivänä vuodessa. Varsinkin päivätöiden jälkeen luovaa energiaa voi olla vaikea löytää. 

Tässä jutussa paljastan 10 pientä niksiä, joilla houkuttelen kirjoittamisen iloa esiin. Voisivatko nämä keinot auttaa sinutkin pääsemään akuutin kirjoitushaluttomuuden ylitse?

Lue myös: Näin pääsin ylitse kirjoittamisen esteistä – 7 keinoa, joilla lopetin kirjoittamisen karttelun

1. Hanki kirjoitusevästä

Pala suklaata ja kupillinen ihanaa teetä tekee ihmeitä, kun kirjoittaminen tökkii. 

2. Rakenna kirjoitusmaja – tai etsi muu täydellinen, inspiroiva kirjoituspaikka

Olen suositellut lukumajan rakentamista ihmisille, joilla lukeminen tökkii. Miksei kirjoitusmaja voisi auttaa siis kirjoitusjumeihin? 

Jokin muukin ihana kirjotusmiljöö voi saada tekstin virtaamaan. Tampereella suosikkipaikkojani ovat teehuone The Hidden, Kahvila Runo ja Sampolan kirjasto, jonne tulvii isoista ikkunoista luonnonvaloa. 

3. Käy kävelyllä – tai suihkussa

Olen saanut joitakin parhaita ideoita työstämiini teksteihin ollessani suihkussa tai kävelyllä. Ilmeisesti en ole ainoa. Jenny Fagerlund ja Caroline Säfstrand kertovat Skriv feeldgood -kirjassa, että jopa 72 prosenttia erääseen tutkimukseen osallistuneista yrittäjistä kertoi saaneensa isoimman huippuideansa suihkussa. 

4. Palkitse itsesi

Kirjailija Joanna Heinonen kannusti viime kesänä kirjoitusretriitissä asettamaan omalle kirjoitusprojektille välitavoitteita ja miettimään, miten niiden saavuttamisesta voisi palkita itsensä. 

Siispä tein itselleni palkintolistauksen. 25 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa söpöjä tarroja. 50 sivua editoitua tekstiä – saan käydä uudessa kahvilassa. 75 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa uuden ihanan muistivihkon. 

Nyt puolen vuoden testailun jälkeen olen vakuuttunut, että itsensä palkitseminen aina silloin tällöin on parasta ikinä. 

5. Kirjoita tekstiä siitä kohdasta, joka tuntuu hauskimmalta

En kirjoita tekstiä kronologisesti, vaan kirjoitan ensin ne kohdat, jotka kutsuvat puoleensa erityisesti. Kirjoitan kohdasta, jonka kirjoittaminen tuntuu jännittävältä, hauskalta, kutsuvalta, innostavalta.

Jätän viimeiseksi kohdat, joiden kirjoittaminen tuntuu tahmealta. Näin olen saanut jo paljon tekstiä aikaan ja ehkä myös alitajuisesti työstänyt vaikeita kohtia, kun tulee aika kirjoittaa niistä.

6. Kirjoita kauniiseen muistikirjaan ihanalla kynällä

Vaikka pääasiassa kirjoitan tietokoneella, käsin kirjoittaminen auttaa tekstin solmukohdissa. Suunnittelen vihkoihin ja muistikirjoihin tekstin rakennetta, kirjoitan kohtausten alkuja, teen to do -listoja, luonnostelen vaikean henkilöhahmon ääriviivat. 

Viime syksynä innostuin myös ostamaan söpöjä kyniä. Kynä, jossa on kirahvin kuva tai vilkkuva valo, saa odottamaan hetkeä, jolloin siihen saa seuraavan kerran tarttua. 

7. Lue inspiraatiokirjaa

Olen kasannut kirjoituspöydälleni pienen pinon kirjoja. Niiden aihepiireissä, tyylissä tai äänessä on jotakin sellaista, mitä haluaisin itsekin tavoittaa. 

Kun kirjoittaminen tökkii, tartun kirjaan ja lukea muutaman sivun. Tämä auttaa palauttamaan mieleen, mitä kohti olen menossa – toivottavasti jotakin yhtä suurenmoista kuin ihailemani teos! 

8. Tee soittolista, joka sopii tekstillesi täydellisesti

Kirjoitusrutiineihini kuuluu, että aloitan aina kirjoittamisen kuuntelemalla käsikirjoitukseni teemabiisin. Se auttaa pääsemään tekstin maailmaan, toimii porttina kirjoittamattomuuden ja kirjoittamisen välillä. Soittolistalta löytyy myös muita kappaleita, jotka sysivät kirjoittamista eteenpäin. 

9. Vaihda tekstiä

Kun kirjakäsikirjoitus ei edisty, siirryn hetkeksi kirjoittamaan jotakin ihan muuta. Teen pienen kirjoitusharjoituksen, kirjoitan ajatuksenvirtaa kaksi sivua, kirjoitan novellin tai runon.

Luovuudelle tekee hyvää välillä vähän väistellä ja kuljeskella sivupoluilla. Kirjoittaminen pitää yllä kirjoittamista. 

10. Älä kirjoita

Kirjailija Elina Rouhiainen muistutti Instagramissa viime kesänä, että välillä pitää olla myös kirjoittamatta. Kirjoittajan on osattava päästää irti liiasta kontrollista ja pakosta. 

Ajattelen, että kirjoittamattomuuskin on tärkeä osa luovaa prosessia. Sen aikana kirjoittaja tekee huomioita ja aivot prosessoivat tekstiä eteenpäin – joskus alitajuisestikin. 

Salli siis itsellesi haahuilu. Sitäkin tarvitaan! 

Rakas neiti Jane Austen, 

Luin vastikään esikoisteoksenne Järki ja tunteet* (Teos, suom. Kersti Juva, 2020). Vaikka luin nyt teoksen ensimmäistä kertaa, tarina on minulle rakas jo vuosien takaa. Olen nimittäin näyttelijä Emma Thompsonin käsikirjoittaman elokuvaversion suuri fani. Lähdin siis lukemaan alkuperäisteosta toivoen, että pitäisin siitä yhtä paljon kuin filmatisoinnista.

Pakko sanoa, että lukukokemukseni oli paikoin hieman ristiriitainen. Rohkenen nimittäin huomauttaa, että lukija olisi kirjan alussa halunnut nähdä Elinorin ja Edwardin ensikohtaamisen ja rakastumisen! Koska olette päättänyt sivuuttaa tutustumisen kuvaamisen, lukijan on vaikea kiintyä Edwardiin Elinorin tavoin. Lisäksi kummastelen valintaanne jättää kuvaamatta eräs tärkeä kosinta kirjan lopussa!

Jos olisin toiminut kirjanne kustannustoimittajana, olisin myös kehottanut teitä vielä pohtimaan nuorimman siskon, Margaretin, roolia. Nyt hänet mainitaan kirjassa korkeintaan kymmenen kertaa ja hänellä taitaa olla repliikkejä vain yhdessä kohtauksessa. Ehkä Margaretille olisi voinut antaa edes jollakin tavalla merkityksellisen roolin? Vaihtoehtoisesti hänet olisi voinut leikata tekstistä kokonaan pois turhana sivuhenkilönä.

Näistä asioista haluan kiittää teitä kirjoittajana, neiti Jane Austen

Minun on kuitenkin pakko kehua teitä siitä, miten taitava huumorin kirjoittaja olette. Merkitsin kirjaani lukuisia paikkoja, joissa nokkelat sanavalintanne ja viiltävät huomionne huvittivat minua. Kuten moni muukin on huomauttanut, olette ihmistuntijana vailla vertaa. 

Minua kiehtoo suuresti se, miten iso osa teoksesta perustuu juoruilulle. Rouva Jennings elää juoruilua varten ja haluaa jakaa kaikki tuoreimmat uutiset tyttäriensä kanssa. Ehkä eräs tuore suosittu televisiosarja ja kirjat, joihin se perustuu, on saanut inspiraatiota nimenomaan Järjen ja tunteen tavasta kuvata seurapiirin juoruilua. Ainakin minä olin näkevinäni yhtäläisyyksiä Bridgerton-sarjan ja Järjen ja tunteen välillä tässä asiassa. 

Yksi mieleenpainuvimmista Järki ja tunteet -teoksenne kohtauksista on se, miten hulvattomalla tavalla esittelette lukijalle Edwardin veljen, Robertin. Tuntematon mies koruliikkeessä tilaamassa itselleen hienoa hammastikkurasiaa! Ainakin nykylukijasta tilanteessa on suurta komiikkaa. (Vaikka onkin myönnettävä, että olen katkera siitä, että Robert esitellään tarinassa ikimuistoisemmalla tavalla kuin sankarimme Edward.)

Lisäksi on paikallaan nostaa esiin sekin, miten erinomainen draaman taju teillä on. Kirja on täynnä paljastuksia ja käänteitä, joiden äärellä lukija on epätoivon partaalla: miten kaikki voi tämän jälkeen enää kääntyä sankaritarten parhaaksi? (Eikä kaikki taida päättyäkään kuten sankarittaret ehkä itse toivoisivat.)

Järki ja tunteet näkyvät päähenkilöissä tarinan aikana eri tavoin

Lukiessani mietin paljon sitä, miten teidän aikananne avioliitto on ollut ensisijaisesti taloudellinen sopimus. Kiinnostavaa on mielestäni se, että kun Edwardin epäsopiva kihlaus paljastuu, perhe on valmis hylkäämään Edwardin ja toteamaan, että poika on nyt joutunut turmioon. Tuotte esiin sen, että raha ei ole tärkeää ainoastaan miestä etsivän naisen näkökulmasta, vaan myös varakkaiden perheiden miesten on ajateltava rahaa etsiessään kumppania.

Tämä puoli unohtuu tunnetuimmassa teoksessanne Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, koska teoksen herrasmiehet ovat niin järjettömän rikkaita: heillä on varaa mennä naimisiin kenen vain haluamansa neidon kanssa. Toisin on Järjessä ja tunteessa. 

Kuvaatte sekä Willoughbya että Edwardia, jotka molemmat joutuvat miettimään, miten raha vaikuttaa heidän mahdollisuuteensa valita itse vaimonsa. Näiden kahden miehen suhtautuminen rahaan ja kunniaan on kuitenkin täysin erilainen. Siinä missä siskokset Marianne ja Elinor ovat toistensa vastinparit teoksessa, myös Willoghby ja Edward ovat toistensa vastinparit.

Keskustelimme Järki ja tunteet -teoksesta lukupiirissäni ja siellä tehtiin hieno tulkinta siitä, että vaikka kirjassa siskoksista Marianne edustaa suurimman osan ajasta tunnetta ja Elinor järkeä, heidän solmimissaan avioliitoissa tilanne muuttuu. Elinor on se, joka avioituu lopulta rakkaudesta ja Marianne järjestä – oppien vasta ajan myötä rakastamaan miestään. Haluan kiittää tästä dynamiikan muutoksesta! Se tuntuu juuri sopivalta loppuratkaisulta.

Lukukokemuksesta kiittäen
Uskollinen lukijanne

(*Kirja saatu kustantajalta.)

Pakko myöntää. Kun luin Arttu Seppäsen kirjoittaman kritiikin Kiira Korven runoteoksesta Hyppää vaan! (Otava, 2023), nauroin ääneen. 

Analyysi oli niin suorasukaisen viiltävää, että se herätti minussa suurta riemua. Vaikka rakastan kirjallisuuskritiikkejä, jotka tarkastelevat teosta monesta eri näkökulmasta, välillä tiukka, tarkasti valittu näkökulma ilahduttaa minua lukijana. Seppänen tykittelee argumenttejaan eikä säästele sanojaan. Pidän siitä, miten rehellinen kirjoittaja on sekä itselleen että lukijoilleen.

Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki kulminoituu siihen, että Kiira Korven "teos on surkea runokirja". Seppänen kuitenkin kohdistaa kritiikin myös kustantajaan toteamalla, että jonkun kustantamossa olisi pitänyt hoksata, että runot ovat huonoja ja siksi teos olisi pitänyt jättää julkaisematta. 

Moni on suivaantunut Seppäsen kirjoittamasta kritiikistä ja sen anteeksipyytelemättömästä tyylistä. Keskustelua ovat leimanneet melko kummalliset väitteet ja tulkinnat siitä, mitä kritiikki oikein on ja miksi sitä kirjoitetaan. 

On varmaan tarpeen kerrata muutama perusasia: 

• Kritiikki ei ole kiusaamista. Jokainen julkaistu teos on julkinen ja sitä kautta asetetaan alttiiksi kritiikille. 
• Kritiikin ei tarvitse miellyttää tai mielistellä ketään. 
• Kritiikin pitää saada olla myös viiltävää ja suorasukaista. 
• Kritiikki ei ole suositus tai mainos. Myös negatiivisia kritiikkejä pitää voida kirjoittaa. 
• Kriitikko ei kirjoita kirjailijalle, hän kirjoittaa lukijoille. 
• Kriitikon sana ei ole absoluuttinen totuus. Se on yhden kirjallisuuden asiantuntijan tulkinta ja luonnehdinta. 

Näiden muistutusten myötä haluan tarkastella käytyä keskustelua kolmesta näkökulmasta: kuka voi olla runoilija, onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta ja onko julkkisten kirjoittamilla kirjoilla itseisarvoa?

Voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan? 

Arttu Seppäsen kritiikin jälkeen Turun kirjamessut kiiruhti julkaisemaan Instagramissa kannanoton, että runous kuuluu kaikille. Kyllä! Todellakin kuuluu! Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Runoutta pitää saada kaikkien kirjoittaa ja kaikkien lukea. Silti meidän pitäisi arvostaa sitä, että ihminen on hionut taitonsa huippuunsa ja opetellut oman alansa ammattilaiseksi. Runoilijoiden ammattitaitoa pitää arvostaa siinä missä muidenkin ammattilaisten osaamista. 

Mielestäni on absurdi ajatus, ettei kirjallisuutta saisi arvioida ja että sen laadusta ei saisi keskustella. Jos ajattelemme, että kaikki tekstit ovat yhtä hyviä, johdamme itseämme harhaan. On olemassa monenlaisia erilaisia keinoja rakentaa vaikuttava teksti tai käyttää kieltä oivaltavasti. 

Kiira Korpi on yksi Suomen rakastetuimpia taitoluistelijoita. Hän on käyttänyt taitojensa hiomiseen tuhansia tunteja. Mielestäni luisteleminen kuuluu kaikille, mutta ymmärrän silti miksei minua, täydellistä amatooriä, päästetä taitoluistelukisoihin mittelemään taidoistani.

Samalla tavalla kuin arvostamme taitojen hiomista taitoluistelun saralla, meidän pitäisi arvostaa myös taitojen hiomista kirjoittamisen saralla. 

Korven teksteistä paistaa valitettavasti läpi se, ettei hän ole hionut kirjoitustaitojaan yhtä pitkälle kuin moni pidempään kirjoittanut. 

Onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta?

Olkaamme siis rehellisiä. Kiira Korven teos on julkaistu rahan takia. 

Jo viime kesästä lähtien Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua siitä, kuka saa olla kirjailija ja onko epäreilua, että vaikuttajat ja julkkikset pääsevät ohituskaistaa pitkin kustantamojen listoille. 

Aihe herättää ymmärrettävästi närää ammattikirjailijoissa, kun toimeentulo on niukkaa ja teoksia on vaikea saada julki. 

Seppänen kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissä: "Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta."

Tämän painavammin asiaa ei varmaan voisi ilmaista. Runoutta ei juuri kustanneta. Kaikki empatiani jokaiselle, joka yrittää raapia elantonsa kokoon runoilijana. 

Silti ajatus siitä, että teoksen julkaiseminen oli vastuutonta, on mielestäni hurja. 

Entä jos tämänkaltaiset teokset ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että kustannustoiminta ylipäätään voi jatkua Suomessa? Entä jos oikeastaan teoksen julkaisematta jättäminen olisi vastuutonta?

Eikö tällaisilla julkkiskirjoilla nimenomaan turvata kustannustoiminnan jatkuvuutta ja rahoiteta pienempilevikkisten, mahdollisesti taiteellisesti ansioituneempien kirjoittajien teoksia? 

Esimerkiksi Korven runoteoksen julkaissut Otava julkaisee tänä keväänä myös Marianna Kurton runoteoksen Ellen Valkeudessa. Yksi teos ei paina paljoa kokonaisuudessa, mutta toisaalta myöskään Korven teokselle ei pitäisi antaa liian suurta painoarvoa yksittäisenä teoksena. 

Koska lopulta Hyppää vaan! on juuri sitä: yksi teos laajassa kustannusohjelmassa. Paljon yhden teoksen julkaisemista vastuuttomampaa olisi linjata, että kustantamo julkaisee jatkossa pelkästään julkkisten kirjoittamia kirjoja. Siihen pisteeseen ei onneksi yksikään kustantamo ole vielä kai päätynyt. 

Eikö kaikki lukeminen ja kirjallisuus kuitenkin ole arvokasta?

Lopulta jäljellä on enää yksi kysymys. Onko Kiira Korven teoksella arvoa muunakin kuin mahdollisena myyntihittinä ja kustantamon talouden tasapainottajana? 

Itse ajattelen, että mikä tahansa teos, joka saa ihmisen lukemaan, on arvokas. Lukemisella on itseisarvo. Oli kirja sitten vaikuttajan, julkkiksen tai ammattikirjailijan kirjoittama, kaikki lukeminen on arvokasta. 

(Okei, Mein Kampfin lukemisella ei välttämättä ole itseisarvoa. Eikä sillä, jos luet pomminrakennusohjeita netistä. Mutta tajusit varmaan, mitä tarkoitin.)

Korven kirjaa on parjattu siitä, että teos on yksinkertainen ja naiivi. Me kuitenkin tarvitsemme myös yksinkertaista kirjallisuutta. Lukukeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 11 prosentilla ja nuorista 13,5 prosentilla on heikko lukutaito. He eivät välttämättä voi hypätä lukemaan vaikeaa, monitulkintaista lyriikkaa. 

Kiira Korven teos on siis myös esteettömyysteko. Se mahdollistaa aforismimaisen lyriikan lukemisen myös niille, jotka eivät (vielä) pysty lukemaan monimutkaisia runoteoksia. 

Korven tekstit muistuttavat kovasti esimerkiksi Rupi Kaurin nuorille suunnattuja runoja, jotka muutama vuosi sitten herättivät ihastusta somessa. Niillä oli suuri fanikunta, mutta myös intohimoiset vihaajansa, jotka olivat sitä mieltä, ettei kyse ole runoista lainkaan. 

Uskon, että myös Korven tekstit voivat resonoida useissa lukijoissa. Kirjallisuudessa hienointa on se, että jokainen teos yleensä löytää myös heidät, jotka kyseistä tekstiä rakastavat. 

Häh? Mitä minä oikein siis yritän sanoa? 

Tiedän, että tekstini on polveillut ja mutkitellut. Minun olisi pitänyt rajata sanottavani yhtä viiltävän terävään muotoon kuin Arttu Seppänen. Kirjoittajana minulla on selvästi vielä opittavaa tällä saralla. 

Tässä kuitenkin pääpointtini kiteytettynä: 

Haluaisitko puhua enemmän kirjoittamisesta Instagramissa? Minä ainakin haluan! Ja haluan lukea muidenkin ajatuksia kirjoittamisesta ja kirjoittajuudesta.

Aloin koota itselleni idealistaa, minkälaisista kirjoittamiseen liittyvistä asioista voisin kirjoittaa tekstejä someen. Koska nämä ovat mielestäni hurjan kiinnostavia kysymyksiä ja haluaisin kuulla myös muiden vastauksia näihin, ajattelin laittaa idealistani jakoon. 

Olitpa sitten pöytälaatikkorunoilija, kustannussopimuksesta haaveileva tai jo ihan oikea kirjailija, nappaa alta postausidea. Täytetään Instagram kirjoittamisintoilulla!

Instagramissa kirjoittamisaiheisia postauksia voi jakaa esimerkiksi hashtageilla #kirjoittajagram ja #kirjoittaminen.

1. Mitä kirjoitat juuri nyt? Millaisia projekteja sinulla on työnalla? 
2. Keistä kirjoitat tämänhetkisessä käsikirjoituksessasi? Esittele joku käsikirjoituksesi henkilö. 
3. Kerro, mistä pidit jonkun toisen kirjoittajan kirjassa. Nosta esiin asioita nimenomaan kirjoittajan näkökulmasta. 
4. Miksi kirjoitat?
5. Mitkä kappaleita kuuntelet, kun kirjoitat? Onko käsikirjoituksillasi erilaiset soittolistat?
6. Miten käytät muistikirjoja? Millaisia asioita kirjoitat muistikirjoihin?
7. Käytätkö luovuuskorttipakkoja työskentelysi tukena? Miten? Millaisia korttipakkoja omistat? 
8. Mikä on paras kirjoittamista koskeva neuvo, jonka olet saanut? 
9. Onko sinulla kirjoittajaesikuvia? Mitä ihailet heidän teksteissään tai työskentelyssään? 
10. Miten keksit, mistä kirjoittaa? Mistä ammennat ideoita? 
11. Kerro jonkin käsikirjoituksesi tarina. Miten se sai alkunsa? Millainen kirjoitusprosessi oli? Missä vaiheessa olet nyt?
12. Mitkä ovat mielestäsi parhaat kirjoittamis- tai sanataideoppaat? 
13. Millaisia rutiineja sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 
14. Missä kirjoitat? Esittele joko työpöytäsi kotona tai jokin suosikkipaikkasi kodin ulkopuolella, jossa käyt kirjoittamassa. 
15. Kuinka usein kirjoitat? Onko sinulla sana- tai sivutavoitteita kirjoitussessioillesi?
16. Mikä kirjoittamisessa on mielestäsi kiinnostavaa? Millaisten asioiden kirjoittamisesta nautit eniten? 
17. Mikä kirjoittamisessa on mielestäsi vaikeinta? Milloin kirjoittaminen tuntuu pakkopullalta? 
18. Millaisia esteitä kirjoittamisellasi on? Miten olet päässyt joistakin kirjoittamisen esteistäsi ylitse? 
19. Millaisiin kirjoittajien yhteisöihin kuulut? Koetko, että tarvitset kirjoittajana kollegoiden tukea? 
20. Oletko ollut kirjoitusretriitissä tai oletko työskennellyt apurahalla? 
21. Mistä tulosi koostuvat? Pystytkö kirjoittamaan kokopäiväisesti vai onko sinulla jokin muu päivätyö?
22. Mikä sinua motivoi kirjoittamaan?
23. Millaista palautetta pyydät esilukijoilta? Millaiset kommentit ovat hyödyttäneet kirjoitusprosessia eniten?
24. Jos kirjoittamastasi kirjasta tehtäisiin elokuva, ketkä haluaisit pääosiin?
25. Millaiset ovat suosikkikirjoittamisevääsi? Onko sinulla lempikirjoittamiskahvi tai -tee?
26. Mitä teet, jos kirjoittaminen ei suju? 
27. Miten editoit kirjoittamaasi? Onko sinulla hyviä vinkkejä editoimiseen? 
28. Millainen olet kirjoittajana? Millainen haluaisit olla? 
29. Oletko opiskellut kirjoittamista? Missä? Suosittelisitko samaa opintokokonaisuutta muille? 
30. Miten sinusta tuli kirjoittaja? 
31. Milloin kirjoittaminen sujuu? Millaiset olosuhteet ovat täydellisimmät kirjoittamiselle?
32. Milloin kirjoittaminen ei suju? Mikä tappaa kirjoittamisen? 
33. Millaisia haaveita sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 
34. Millaisia tavoitteita sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 

Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön tietokirja Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta (2020, Tuuma) on suunnattu monenlaisten tekstien kirjoittajille. Journalisteille, copywritereille, kirjailijoille, bloggaajille... Monet asiat toki yhdistävät eri tekstilajien kanssa työskenteleviä, minkä kirja onnistuu osoittamaan. Kuitenkin, koska kirja yrittää olla vähän kaikkea kaikille, se jää paikoin löperöksi.

Kirja käsittelee motivaatiota, inspiraatiota, taustatyön tekemistä, lukijan huomioimista, aloittamista ja sen vaikeutta, oman äänen löytämistä, uskaltamista, uskottavuutta, kirjoittamisblokkia, flowta ja palautetta. 

Aiheet ovat aivan kirjoittamisen ytimessä, mutta jään kaipaamaan sitä, että aiheisiin päästäisiin vielä syvemmälle. Nyt kirja jää raapaisuksi kiinnostaviin näkökulmiin. Esimerkiksi flowsta ja kirjoittamisen esteistä on kirjoitettu niin paljon, että niihin olisi päässyt sukeltamaan helposti vielä syvemmälle. 

Paksua kirjaa olisi voinut monessakin kohtaa tiivistää, jotta uusia, terävämpiä näkökulmia kirjoittamisen eri osa-alueisiin olisi saatu kuorittua esiin. Erityisesti oman äänen löytämisestä kirjoittajana olisin halunnut lukea rutkasti lisää! Tästä teemasta löytyisi varmasti enemmän ammennettavaa teoksen rinnakkaiskirjasta Kynä – Tehtäviä oman äänen löytämiseen.

Kiinnostavinta kirjassa on paitsi kirjan kirjoittajien omakohtaiset kokemukset kirjoittamisesta, myös lukuisten nimekkäiden kirjailijoiden haastattelut. Toisaalta esimerkiksi silloin, kun Saara Turunen toteaa, ettei usko, että kirjoittamista voi oppia, olisin toivonut kirjoittajilta kriittisyyttä. Näin hurjalle väitteelle olisin kaivannut todella vahvat perustelut (varsinkin kun se tulee suuresti ihailemani kirjailijan suusta)!

Parhaat kirjoitusvinkit kirjasta Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Totta kai löysin kirjasta myös sellaisia vinkkejä ja muistutuksia, jotka hyödyttävät minua kirjoittajana. Nämä kirjoitin itselleni ylös johtotähdiksi:

• Käy itsesi kanssa luovuustreffeillä. Etsi inspiraatiota elokuvista, metsästä, museosta.
• Jos blokki meinaa iskeä, kirjoita tekstin ongelmakohdasta niin huono runo kuin osaat. (Tämä oli hulvaton vinkki! Pitää testata!)
• Jos kirjoittaminen ei koskaan hävetä, se voi tarkoittaa, että kirjoittaa autopilotilla. Silloin syntyy tylsää tekstiä.
• Pyri kirjoittaessa aitouteen. Vajavaisuus on kiinnostavampaa ja samaistuttavampaa kuin täydellisyys.
• Yllätä lukija.

Kirja on kattava katsaus kirjoittamisen eri vaiheisiin. Ehkä se toimii erityisen hyvin aloitteleville kirjoittajille jonkinlaisena kokoavana katsauksena kirjoittamisen saloihin ja prosessin eri vaiheisiin? Kuitenkin kirjoittamista yliopistossa opiskelleelle ja työkseen kirjoittavalle tässä oli harmillisen vähän uutta.

Identiteettini kirjoittajana alkoi muodostua jo lapsena. Ensimmäisen teoksen, jota kutsuin kirjaksi, kirjoitin neljännellä luokalla. Sen jälkeen kirjoittajuus on pysynyt minussa vahvasti. Hakeuduin jopa aikoinaan opiskelemaan journalistiikkaa yliopistoon siksi, koska toimittajan ammatti oli mielikuvissani yksi niistä, jossa saa kirjoittaa. 

Oma sanataiteiluni kuivui kuitenkin kokoon vuosikausiksi yliopiston aloitettuani. Kirjoitin lifestyle-blogia, asiatekstejä, somepäivityksiä ja akateemisia esseitä, mutta fiktion kirjoittaminen väistyi. Pidin itseäni kirjoittajana edelleen, mutta aloin kartella fiktion kirjoittamista. 

Kimmo Svinhufvudin listaamista kirjoittamisen esteistä minua piinasivat pitkään ainakin sisäinen sensuuri, epäonnistumisen pelko, perfektionismi ja lykkääminen. Siis koko joukko mörköjä, jotka lamaannuttivat ja karkottivat minut kirjoittamisen ääreltä. 

Viime vuosina olen rakentanut käsitystäni kirjoittamisesta ja sanataiteesta uudelleen. Olen ymmärtänyt, ettei kaiken kirjoittamisen tarvitse tähdätä Suureen Mestariteokseen. Kirjoittaminen saa olla haahuilua, tutkiskelua, ihmettelyä. Saan kirjoittaa roskaa. Silti kaikella kirjoittamisella on aina itseisarvo. Myös silloin, kun kirjoitan hirveintä, kököintä, kamalinta tekstiä ikinä, kirjoittamiseni on arvokasta. 

Samalla kirjoittamisesta on tullut isompi osa elämääni. Kirjoittaminen on arkipäiväistynyt, eikä se enää tunnu niin mystifioidulta kuin joskus aiemmin. Miten ylitin lamaannuttavimmat esteet kirjoittamiseni tiellä? Listasin seitsemän keinoa, jotka auttoivat minua lopettamaan kirjoittamisen välttelyn. 

1. Lakkasin odottamasta inspiraatiota

Ennen saatoin odottaa pitkiäkin aikoja inspiraatiota, jonka innoittamana voisin kirjoittaa jotakin suurta ja hienoa. Kun kirjoittaminen ei huvittanut, en kirjoittanut. Vaikka periaatteessa tiesin, että tällä taktiikalla kaikki muu menee lähes aina kirjoittamisen edelle, en silti osannut istua alas ja vain kirjoittaa. 

Siksi en enää odota sitä, että inspiraatio iskisi. En usko ylipäätään, että on olemassa jokin täydellinen tila, joka pitäisi saavuttaa ennen kuin voin alkaa kirjoittaa. Mikä tahansa päivä ja mitä tahansa hetki voi olla sopiva kirjoittamiselle.