Tarinan­nuppuja

Pakko myöntää. Kun luin Arttu Seppäsen kirjoittaman kritiikin Kiira Korven runoteoksesta Hyppää vaan! (Otava, 2023), nauroin ääneen. 

Analyysi oli niin suorasukaisen viiltävää, että se herätti minussa suurta riemua. Vaikka rakastan kirjallisuuskritiikkejä, jotka tarkastelevat teosta monesta eri näkökulmasta, välillä tiukka, tarkasti valittu näkökulma tuo minulle lukijana riemua. Seppänen tykittelee argumenttejaan eikä säästele sanojaan. Pidän siitä, miten rehellinen kirjoittaja on sekä itselleen että lukijoilleen.

Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki kulminoituu siihen, että Kiira Korven "teos on surkea runokirja". Seppänen kuitenkin kohdistaa kritiikin myös kustantajaan toteamalla, että jonkun kustantamossa olisi pitänyt hoksata, että runot ovat huonoja ja siksi teos olisi pitänyt jättää julkaisematta. 

Moni on suivaantunut Seppäsen kirjoittamasta kritiikistä ja sen anteeksipyytelemättömästä tyylistä. Keskustelua ovat leimanneet melko kummalliset väitteet ja tulkinnat siitä, mitä kritiikki oikein on ja miksi sitä kirjoitetaan. 

On varmaan tarpeen kerrata muutama perusasia: 

• Kritiikki ei ole kiusaamista. Jokainen julkaistu teos on julkinen ja sitä kautta asetetaan alttiiksi kritiikille. 
• Kritiikin ei tarvitse miellyttää tai mielistellä ketään. 
• Kritiikin pitää saada olla myös viiltävää ja suorasukaista. 
• Kritiikki ei ole suositus tai mainos. Myös negatiivisia kritiikkejä pitää voida kirjoittaa. 
• Kriitikko ei kirjoita kirjailijalle, hän kirjoittaa lukijoille. 
• Kriitikon sana ei ole absoluuttinen totuus. Se on yhden kirjallisuuden asiantuntijan tulkinta ja luonnehdinta. 

Näiden muistutusten myötä haluan tarkastella käytyä keskustelua kolmesta näkökulmasta: kuka voi olla runoilija, onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta ja onko julkkisten kirjoittamilla kirjoilla itseisarvoa?

Voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan? 

Arttu Seppäsen kritiikin jälkeen Turun kirjamessut kiiruhti julkaisemaan Instagramissa kannanoton, että runous kuuluu kaikille. Kyllä! Todellakin kuuluu! Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Runoutta pitää saada kaikkien kirjoittaa ja kaikkien lukea. Silti meidän pitäisi arvostaa sitä, että ihminen on hionut taitonsa huippuunsa ja opetellut oman alansa ammattilaiseksi. Runoilijoiden ammattitaitoa pitää arvostaa siinä missä muidenkin ammattilaisten osaamista. 

Mielestäni on absurdi ajatus, ettei kirjallisuutta saisi arvioida ja että sen laadusta ei saisi keskustella. Jos ajattelemme, että kaikki tekstit ovat yhtä hyviä, johdamme itseämme harhaan. On olemassa monenlaisia erilaisia keinoja rakentaa vaikuttava teksti tai käyttää kieltä oivaltavasti. 

Kiira Korpi on yksi Suomen rakastetuimpia taitoluistelijoita. Hän on käyttänyt taitojensa hiomiseen tuhansia tunteja. Mielestäni luisteleminen kuuluu kaikille, mutta ymmärrän silti miksei minua, täydellistä amatooriä, päästetä taitoluistelukisoihin mittelemään taidoistani.

Samalla tavalla kuin arvostamme taitojen hiomista taitoluistelun saralla, meidän pitäisi arvostaa myös taitojen hiomista kirjoittamisen saralla. 

Korven teksteistä paistaa valitettavasti läpi se, ettei hän ole hionut kirjoitustaitojaan yhtä pitkälle kuin moni pidempään kirjoittanut. 

Onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta?

Olkaamme siis rehellisiä. Kiira Korven teos on julkaistu rahan takia. 

Jo viime kesästä lähtien Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua siitä, kuka saa olla kirjailija ja onko epäreilua, että vaikuttajat ja julkkikset pääsevät ohituskaistaa pitkin kustantamojen listoille. 

Aihe herättää ymmärrettävästi närää ammattikirjailijoissa, kun toimeentulo on niukkaa ja teoksia on vaikea saada julki. 

Seppänen kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissä: "Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta."

Tämän painavammin asiaa ei varmaan voisi ilmaista. Runoutta ei juuri kustanneta. Kaikki empatiani jokaiselle, joka yrittää raapia elantonsa kokoon runoilijana. 

Silti ajatus siitä, että teoksen julkaiseminen oli vastuutonta, on mielestäni hurja. 

Entä jos tämänkaltaiset teokset ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että kustannustoiminta ylipäätään voi jatkua Suomessa? Entä jos oikeastaan teoksen julkaisematta jättäminen olisi vastuutonta?

Eikö tällaisilla julkkiskirjoilla nimenomaan turvata kustannustoiminnan jatkuvuutta ja rahoiteta pienempilevikkisten, mahdollisesti taiteellisesti ansioituneempien kirjoittajien teoksia? 

Esimerkiksi Korven runoteoksen julkaissut Otava julkaisee tänä keväänä myös Marianna Kurton runoteoksen Ellen Valkeudessa. Yksi teos ei paina paljoa kokonaisuudessa, mutta toisaalta myöskään Korven teokselle ei pitäisi antaa liian suurta painoarvoa yksittäisenä teoksena. 

Koska lopulta Hyppää vaan! on juuri sitä: yksi teos laajassa kustannusohjelmassa. Paljon yhden teoksen julkaisemista vastuuttomampaa olisi linjata, että kustantamo julkaisee jatkossa pelkästään julkkisten kirjoittamia kirjoja. Siihen pisteeseen ei onneksi yksikään kustantamo ole vielä kai päätynyt. 

Eikö kaikki lukeminen ja kirjallisuus kuitenkin ole arvokasta?

Lopulta jäljellä on enää yksi kysymys. Onko Kiira Korven teoksella arvoa muunakin kuin mahdollisena myyntihittinä ja kustantamon talouden tasapainottajana? 

Itse ajattelen, että mikä tahansa teos, joka saa ihmisen lukemaan, on arvokas. Lukemisella on itseisarvo. Oli kirja sitten vaikuttajan, julkkiksen tai ammattikirjailijan kirjoittama, kaikki lukeminen on arvokasta. 

(Okei, Mein Kampfin lukemisella ei välttämättä ole itseisarvoa. Eikä sillä, jos luet pomminrakennusohjeita netistä. Mutta tajusit varmaan, mitä tarkoitin.)

Korven kirjaa on parjattu siitä, että teos on yksinkertainen ja naiivi. Me kuitenkin tarvitsemme myös yksinkertaista kirjallisuutta. Lukukeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 11 prosentilla ja nuorista 13,5 prosentilla on heikko lukutaito. He eivät välttämättä voi hypätä lukemaan vaikeaa, monitulkintaista lyriikkaa. 

Kiira Korven teos on siis myös esteettömyysteko. Se mahdollistaa aforismimaisen lyriikan lukemisen myös niille, jotka eivät (vielä) pysty lukemaan monimutkaisia runoteoksia. 

Korven tekstit muistuttavat kovasti esimerkiksi Rupi Kaurin nuorille suunnattuja runoja, jotka muutama vuosi sitten herättivät ihastusta somessa. Niillä oli suuri fanikunta, mutta myös intohimoiset vihaajansa, jotka olivat sitä mieltä, ettei kyse ole runoista lainkaan. 

Uskon, että myös Korven tekstit voivat resonoida useissa lukijoissa. Kirjallisuudessa hienointa on se, että jokainen teos yleensä löytää myös heidät, jotka kyseistä tekstiä rakastavat. 

Häh? Mitä minä oikein siis yritän sanoa? 

Tiedän, että tekstini on polveillut ja mutkitellut. Minun olisi pitänyt rajata sanottavani yhtä viiltävän terävään muotoon kuin Arttu Seppänen. Kirjoittajana minulla on selvästi vielä opittavaa tällä saralla. 

Tässä kuitenkin pääpointtini kiteytettynä: 

Holly Bournen Teeskentelyä (2021, Gummerus, suom. Kristiina Vaara, kirja pyydetty kustantajalta arvostelukappaleena) on uuden ajan vihaista, feminististä kirjallisuutta. Kipeää, raivoisaa ja silti valoisaa. 

Bourne tunnetaan ehkä parhaiten nuorille aikuisille kirjoittamistaan romaaneista, kuten Oonko ihan normaali? ja Niin käy vain elokuvissa. Teeskentelyä-kirja on kuitenkin suunnattu aikuisille. 

Tässä välissä on syytä todeta sisältövaroitukset! Teeskentelyä käsittelee muun muassa seksuaalista väkivaltaa ja raiskausta. Käsittelen näitä teemoja myös tämän postauksen seuraavissa osissa. 

Mistä Holly Bournen Teestentelyä kertoo?

Teeskentelyä kertoo kolmekymppisestä Aprilista, jonka ex-poikaystävä on raiskannut. April yrittää jättää väkivaltaisen kokemuksen taakseen, mutta ollessaan treffeillä uusien ihmisten kanssa hän törmää toistuvasti seksismiin ja urpoileviin miehiin. 

April uskoo, että ainoa keino löytää parisuhde on ruveta Greteliksi, fantastiseksi naiseksi, josta kaikki miehet haaveilevat. Niinpä hän kirjautuu treffisovelukseen nimellä Gretel valmiina hurmaamaan kaikki miehet.

Mutta mitä tapahtuu, kun Aprilin elämään astelee mies, josta hän kiinnostuu toden teolla? Voiko suhteesta koskaan tulla mitään pidempiaikaista, kun mies luulee seurustelevansa Gretel-nimisen naisen kanssa?

Teeskentelyä kuvaa riipaisevalla tavalla seksuaalista väkivaltaa

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa olisi yhtä upealla tavalla käsitelty raiskauksen aiheuttamaa traumaa. Usein raiskauksen käsittely typistyy raiskaustilanteen kauhun kuvaamiseen, mutta pitkäaikaiset vaikutukset uhriin sivuutetaan kokonaan.

Teeskentelyä edistääkin erinomaisella tavalla seksuaalisen väkivallan uhrin ymmärtämistä. Kirja myös hälventää raiskausmyyttejä (eli virheellisiä raiskaukseen liittyviä käsityksiä) mielettömän hienosti!

Tuntuu jotenkin tosi väärältä olla fiiliksissään kirjasta, joka käsittelee näin kamalaa aihetta. Kuitenkin vahingollisia ja virheellisiä mielikuvia raiskauksesta välittäviä representaatioita on niin paljon, että tämä yksi, jossa kaikki on kuosissa, saa tällaisen seksuaalista väkivaltaa gradussaan tutkineen humanistin sydämen läikähtelemään riemusta. 

Samalla kirjan sanoma on valoisa: vaikka seksuaalinen väkivalta on hirveää, traumatisoivaa ja kammottavan yleistä, siitä on mahdollista selvitä.

Myös Bournen nuorille aikuisille kirjoittama kirja Syitä itkeä julkisesti (Gummerus) käsittelee väkivaltaista parisuhdetta. Kirjassa sivutaan myös raiskaustraumaa, mutta pääpaino on kontrolloivan parisuhteen kuvaamisessa ja siinä, miten suhteesta voi toipua. 

Kirja saa sekä itkemään että nauramaan

Teeskentelyä ei ole vahvoilla ainoastaan seksuaalisen väkivallan kuvaamisessa. Taas kerran Bourne onnistuu nimittäin luomaan moniulotteisen päähenkilön, joka herättää lukijassa voimakkaita empatian tunteita. Kuten aina, Bourne kuvaa myös naisten välistä ystävyyttä kauniisti. 

Lisäksi kirjassa käsitellään todella raastavasti ja hienosti sitä, miten naiset pienentävät itseään deittaillessaan, jotta miehen hauras maskuliinisuus ei kärsisi. 

Kirjassa on oikeastaan kaikki kohdallaan. Ainoastaan chick lit -kirjallisuuden klassikkokliseelle, gay best friend -hahmolle rypistelin kulmiani. Ihanaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuvataan, mutta stereotyyppinen tapa representoida aina vähän tympii. 

Kirja sai itkemään, se teki vihaiseksi, se synnytti perhosia vatsanpohjaan – ja aika ajoin myös nauratti. Melkoinen vuoristorata, aivan upea sellainen! 

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Instagram-tililläni @tarinannuppuja. Tekstiä on täydennetty blogia varten. 

Haluaisitko lukea kirjan, joka kertoo ihastumisesta, ensirakkaudesta, rakastumisen huumasta? Ihanaa! Listasin parhaat romanttiset kirjat nuorille (ja kaikille muille, jotka rakastavat YA-kirjoja)! 

Mukana listalla on iso joukko realistisia romanttisia kirjoja nuorille. Lopusta löytyy myös muutama fantasiakirja, jossa romanssit ovat keskiössä.

Olen yrittänyt arvioida, minkä ikäiselle kirjat voisivat sopia ja kirjannut vinkkeihin ikäsuositukset. Kaikki kirjat sopivat kuitenkin myös aina antamaani suositusikää vanhemmille lukijoille. 

Merkintöjen selitykset: 

*Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

**Olen tehnyt kirjasta kaupallisen yhteistyöpostauksen Instagramiin. Tämä postaus ei sisälly kaupalliseen yhteistyöhön, mutta läpinäkyvyyden vuoksi mainitsen asian myös tässä yhteydessä. 

 Realistiset romanttiset kirjat nuorille: 

Alice Oseman: Heartstopper osa 1 (Tammi, 2022, suom. Oona Juutinen)*

Kun Charlie saa oppitunnilla vierustoverikseen hurmaavan Nickin, Charlie ihastuu ja lujaa. Charlie on kuitenkin varma, ettei Nick voisi koskaan ihastua häneen – eihän hän edes tiedä, onko Nick kiinnostunut myös pojista. 

Suloinen, suursuosioon noussut sateenkaarisarjakuvaromanssi! Kirja tutkailee koskettavasti sitä, miten omaan seksuaalisuuteen voi tutustua. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille.  

Holly Bourne: Vuosikirja (Gummerus, 2021, suom. Kristiina Vaara)*

Paige yrittää pysyä poissa kaikkien tieltä. Koulussa hän yrittää vältellä suosittujen oppilaiden huomiota, ettei joutuisi näiden julmien pilojen ja kiusaamisen kohteeksi. Kotona hän yrittää pysyä näkymättömänä, ettei äkkipikainen ja arvaamaton isä saisi aihetta kohdistaa kiukkuaan häneen tai äitiin.

Paige viettää välitunnit koulun kirjastossa lukien kirjoja ja kirjoittaen kommentteja marginaaleihin. Eräänä päivänä hän huomaa, että joku muukin on kirjoittanut huomioitaan kirjan sivuille. Paige päättää ottaa selvää, kuka on punakynä, jonka sanat saavat hänet kokemaan, että joku oikeasti näkee hänet.

Kirja kuvaa perheväkivallan kamaluutta, mutta myös ystävyyden ja ihastumisen kauneutta. Bournen kyky kuljettaa rinnakkain synkkyyttä ja valoa ällistyttää. Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis (WSOY, 2022, suom. Antti Hulkkonen)

14-vuotias Belly rakastaa kesää. Silloin hän, hänen äitinsä ja veljensä Steven matkustavat ystäväperheen luokse meren äärelle. Ystäväperheellä on kaksi poikaa Jeremiah ja Conrad, jotka ovat pitkään olleet lähinnä Stevenin ystäviä. 

Vuosien varrella Bellyn tunteet Jeremiahia ja Conradia kohtaan ovat poukkoilleet ystävyyden ja ihastuksen välimaastossa, mutta romanttiset tunteet eivät ole saaneet vastakaikua. Tänä kesänä kaikki tuntuvat kuitenkin katsovan Bellyä kokonaan uudella tavalla. 

Ihanan kesäinen tunnelma ja herkkinä orastavat tunteet yhdistyvät tässä teoksessa kauniisti. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas (Tammi, 2022)*

2000-luvun alussa Tšetšenian sota on käynnissä, ja 16-vuotias Dima on karannut armeijasta, koska hän ei halua sotaan. Hänet heitetään ulos junasta, jossa hän on matkustanut ilman lippua, ja hän päätyy keskelle Venäjän syrjäseutua. Asemalta hänet poimii mukaansa nuori evenkityttö Aljona isovanhempiensa kanssa.

Pian selviää, että Aljonan isä on ammattisotilas. Hän on juuri lähtenyt useamman kuukauden komennukselle, mutta on selvää, ettei hän hyväksyisi nurkissa notkuvaa karkuria. Kun Dima ja Aljona alkavat lähentyä viikkojen myötä, vaihtoehdot käyvät vähiin. Onko heillä mitään toivoa pitää toisistaan kiinni?

Riipaisevan kaunis historiallinen romaani. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. Kirjan lopusta löytyy sisältövaroitukset, jotka kannattaa tarkistaa, jos kirjan soveltuvuus itselle mietityttää. 

Lue myös: Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas – Jos luet yhden YA-romaanin tänä vuonna, lue tämä!

Ashley Elston: 10 x sokkotreffit (WSOY, 2020, suom. Inka Parpola)

Poikaystävä jättää Sophien joulun alla ja yli-innokkaat sukulaiset järjestävät Sophielle kymmenet sokkotreffit, jotta tyttö saisi muuta ajateltavaa. 

Kirja onnistuu tavoittamaan täydellisesti kepeän, chick flick -jouluelokuvien tyylin ja tunnelman. Mukana on ripaus hassuttelevaa absurdiuutta ja hyväntahtoisuutta. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Angie Thomas, Nicola Yoon, Nic Stone, Tiffany D. Jackson, Ashley Woodfolk & Dhonielle Clayton: Blackout (Otava, 2022, suom. Outi Järvinen)**

Millainen on New York, kun sähköt menevät poikki? Kuuden novellin kautta lukija pääsee kurkistamaan erilaisiin ihmissuhteisiin, jotka räiskyvät helteisessä kesäillassa. 

Tarinat saavat kimmokkeensa kiehtovista "mitä jos" -tilanteista. Mitä jos jäisin metroon jumiin sähkökatkoksen takia? Mitä jos seikkailisin ihastukseni kanssa suljetussa kirjastossa sen kiinni menemisen jälkeen? Mitä jos nuori taksikuski paljastuisi supersuloiseksi, enkä haluaisi taksimatkan koskaan loppuvan? 

Poc-kirjailijat kuvaavat nuorta rakkautta herkästi ja tarkkanäköisesti. Lisäksi aivan upeaa kokoelmassa on se, että jokaisen novellin päähenkilöt ovat poc-henkilöitä eli ruskeita ja mustia nuoria. Parista novellista löytyy myös sateenkaariromantiikkaa. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Estelle Maskame: Did I Mention I Love You – Rakastan (Gummerus, 2015, suom. Sirpa Parviainen)

16-vuotias Eden lähtee viettämään kesää isänsä ja tämän uuden vaimon luokse. Samalla hän tutustuu ensimmäistä kertaa uusiin velipuoliinsa. Heistä vanhin, synkkämielinen ja impulsiivinen Tyler, vetää häntä puoleensa heti. Voiko siitä seurata kuitenkaan mitään hyvää, jos Eden antaa itsensä ihastua äkkipikaiseen velipuoleensa, joka vaikuttaa olevan pahasti rikki? 

Koukuttava, kesäinen romaani täynnä draamaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys (WSOY, 2022)*

Isla ei ole koskaan tavannut kasvokkain yhtä parhaista ystävistään. Häntä ja Damienia yhdistää netissä pelaaminen, eikä Isla edes halua tietää liikaa pojasta, jonka kanssa on netissä täydellisesti samalla aaltopituudella. Entä jos Damien ei olekaan yhtä ihana ja hauska kasvotusten?

Samaan aikaan kun Isla yrittää käsitellä syveneviä tunteitaan Damienia kohtaan, hän hullaantuu päätä pahkaa koulun uudesta pojasta, Antonista. Tällä on kuitenkin ympärillään kuori, jonka läpäiseminen ei ole kovin helppoa. 

Kirja on koukuttava ja kuuma gamer-romanssi, joka on pakko ahmia yhdeltä istumalta. Kirja on niin ihana, että olen lukenut sen vuoden aikana jo kolme kertaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille.

Kerstin Gier: Pilvilinna (Gummerus, 2019, suom. Heli Naski)

17-vuotias Fanny työskentelee harjoittelijana vanhan ajan hotellissa Alpeilla. Joulusesonki lähestyy, ja hotelliin saapuu vieraaksi monenkirjava joukko merkkihenkilöitä kuuluisuuksista äveriäisiin pohatoihin. 

Fannylle aiheuttaa sydämentykytyksiä niin mystinen, isoisänsä kanssa hotelliin saapunut Tristian kuin hotellin omistajan poika Benkin. Lempeän kutkuttavan kolmiodraaman ainekset ovat siis kasassa!

Kirjan edetessä lukija saa huomata, että tunnelmallisen hyggen alla piileekin mysteeri, ja kirja muuttuu puolivälin jälkeen kertaheitolla cozy crime -jännäriksi. Riemastuttava hyvänmielenkirja! Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri (Otava, 2019, suom. Leena Peltomaa)*

16-vuotiaan muslimityttö Shirinin ei ole helppo elää Yhdysvalloissa juuri 9/11-iskujen jälkeen. Kun Shirin aloittaa uudessa koulussa, toiset oppilaat huutelevat, että hänen pitäisi palata sinne, mistä hän on tullut. 

Shirinin biologianpari Ocean kuitenkin vaikuttaa erilaiselta kuin kaikki muut, ja nopeasti Shirin huomaa, että aina kun Ocean puhuu, perhoset lentelevät hänen vatsassaan. Mutta uskaltaako hän luottaa Oceaniin ja ihastua tähän, kun maailma on niin täynnä vihaa häntä ja hänen uskontoaan kohtaan? 

Kirja kuvaa kauniisti ensirakkautta ja käsittelee samalla vakavampia teemoja, kuten koulukiusaamista ja rasismia. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa (Gummerus, 2019, suom. Kristiina Vaara)*

Audrey aloittaa työt pienessä indie-elokuvateatterissa ja tapaa hurmaavan Harryn, jolla on pahan pojan maine. Kun Harry saa selville, että Audrey osaa näytellä, Harry pyytää Audreytä esiintymään zombie-elokuvassaan. 

Audrey on vannonut, ettei hän rakastu enää poikiin, koska hänen sydämensä on kerran jo särjetty. Voiko Audreyn särjetyn sydämen parantaa vai meneekö se vain entistä pahemmin rikki? 

Bourne yhdistelee feministisiä teemoja koukuttavalla tavalla viihdyttävään henkilödraamaan. Rakastan kaikkea tässä kirjassa, muun muassa riipaisevaa lopetusta ja Audreyn romanttisten elokuvien kritiikkiä! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nicola Yoon: Rakkauden askelkuviot * (Tammi, 2022, suom. Helene Bützow)

Evie on menettänyt uskonsa rakkauteen vanhempiensa eron myötä. Hän ei ymmärrä, miksi joku haluaisi rakastua, kun kaikki suhteet kuitenkin päättyvät eroon, kipuun ja menetykseen.

Evie eksyy tanssistudiolle, missä hän alkaa harjoitella tanssikilpailua varten. Parikseen hän saa X-nimisen pojan, joka on jättänyt koulun kesken tavoitellakseen uraa muusikkona. Pian Evie tajuaa, että X:stä on tullut jotain muutakin kuin pelkkä tanssipari.

Kirja tuntuu samanaikaisesti kepeältä ja painavalta. Se tutkailee rakastamista, eroamista ja menettämistä koskettavalla tavalla. Kirjan viestissä on jotakin valtavan kaunista. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Tuula Kallioniemi: Pitkä ja komee (Otava, 2023)**

14-vuotiaan Vennun perhe joutuu muuttamaan isän töiden takia. Vanhalle kotipaikkakunnalle jäävät ihana Viivi ja paras kaveriporukka. Uusi asuinpaikka tuntuu typerältä, eikä Vennu meinaa löytää paikkaansa.

Kirja tutkailee hersyvän hauskasti ja sydäntälämmittävästi nuoruuden ihastumisia ja suhdekuvioita. Erityismainita siitä, miten hienosti kirja tutkailee poikein ulkonäköpaineita. Kirjassa Vennu tuskailee muun muassa sen kanssa, voiko 15 senttiä häntä pidempi tyttö edes vilkaista hänen suuntaansa. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (Basam Books, 2016, suom. Terhi Kuusisto)

1980-luvulle sijoittuva romaani kertoo Eleanorista ja Parkista, jotka käyvät samaa koulua. Kaksikko istuu joka päivä vierekkäin koulubussissa puhumatta toisilleen sanaakaan. Pikku hiljaa he kuitenkin alkavat lähestyä toisiaan tajuttuaan, että rakkaus sarjakuvia kohtaan yhdistää heitä. 

Kirja tutkailee ensirakkauden lisäksi myös taidokkaasti kiusaamista, vaikeita kotioloja ja ulkonäköpaineita. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Romanttiset fantasiakirjat nuorille: 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2019)

Ujo lukutoukka Kiuru varastaa vahingossa romanipoika Dain muiston. Pian Kiuru saa Dain unessa vieraakseen, ja poika kehottaa häntä tulemaan vallatulle talolle tapaamaan itseään. Kiuru harppaa mukaan seikkailuun, jossa kysymysmerkkejä herättää sekä mystinen Väki-järjestö että Kiurun ja tämän uusien ystävien hämmentävät kyvyt.

Itä-Helsinkiin sijoittuva romaani on kauniisti kirjoitettua urbaania fantasiaa, joka koukuttaa alusta loppuun! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Stephanie Garber: Caraval (WSOY, 2017, suom. Saara Lehtonen)

Caraval on peli, jota vain harvat kutsutaan pelaamaan. Tärkein sääntö on, että mikään pelissä tapahtuva ei välttämättä ole totta. 

Scarlett on lapsesta asti haaveillut, että pääsee peliin mukaan. Hänen viimeinen tilaisuutensa on käsillä, sillä hirviömäinen isä on järjestänyt pakkoavioliiton hänen päänsä menoksi. Kun Caravalin mystinen johtohahmo Legend lähettää Scarlettille pääsyliput, pikkusisko Tella kaappaa sisarensa merimies Julianin avulla saarelle, jolla peliä pelataan. 

Nopeasti etenevä, satumaisen maaginen tarina muuttuu pian mysteeriksi. Kehen Scarlett voi luottaa? Voiko hän luottaa edes niihin, jotka vaikuttavat kaikista hurmaavimmilta ja ihanimmilta? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, 2019, suom. Outi Järvinen)

Taikuus kuoli 11 vuotta sitten, kun Orishan kuningas käski murhata kaikki magiaa harjoittavat majit. Zélie pelastaa vahingossa karkumatkalla olevan prinsessa Amarin, jolla on mukanaan käärö, jonka avulla magian voi tuoda takaisin. 

Zélie ja hänen veljensä Tzain lähtevät hurjalle matkalle palauttamaan taikuutta maailmaan. Heidän perässään matkaan lähtee Amarin veli Inan, joka on vannonut tappavansa Zélien ja vievänsä siskonsa kotiin. Inanin kostonhimo kuitenkin horjuu, kun hän kohtaa Zélien unessa ja tajuaa, ettei tunne pelkkää vihaa tätä kohtaan. 

Elokuvamaisen intensiivinen teos ammentaa upealla tavalla afrikkalaisesta mytologiasta. Väkivaltaista sortoa käsittelevä kirja on paikoin raskasta luettavaa. Kirjailija mainitsee itsekin loppusanoissa, että mustien ihmisten kokema poliisiväkivalta on ollut hänen mielessään kirjaa kirjoittaessa. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. 

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen)

Orpotyttö Alina Starkov työskentelee armeijassa kartanpiirtäjänä. Hän matkustaa armeijan mukana hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?

Seikkailujuonen rinnalla rakennetaan romansseja. Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Leigh Bardugon Varjo ja riipus on koukuttava mutta melko keskinkertainen fantasiaseikkailu

Kiera Cass: Valinta (WSOY, 2016, suom. Laura Haavisto)

35 tyttöä valitaan tosi-tv-ohjelmaan, jonka voittajasta tulee prinssi Maxonin tuleva puoliso. America Singer valitaan yhdeksi kilpailijoista, ja hän matkustaa kuninkaan palatsiin. Kotiin jää alhaiseen kastiin kuuluva poikaystävä Aspen. 

Nopealukuinen, dystopiamaailmaan sijoittuva teos pitää hyvin otteessaan. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Sarah J. Maas: Throne of Glass – Lasipalatsi (Gummerus, 2017, suom. Sarianna Silvonen)

17-vuotias maankuulu salamurhaaja Celaena on ollut vuoden vankileirillä, jolla harva selviää elossa edes muutamaa kuukautta. Sieltä kuninkaan poika tulee noutamaan Celaenaa ottelijakseen kilpailuun, jonka voittajasta tulee kuninkaan miekka. 

Celaena matkustaa kuninkaan linnaan, Lasipalatsiin, joka on täynnä juonittelevia aatelisia. Tunnelma synkkenee kerta heitolla, kun joku alkaa murhata toisia ottelijoita...

Linnassa Celaenan välit alkavat lämmetä sekä prinssi Dorianiin että kapteeni Westfalliin. Vaan voiko salamurhaajan ja hoviin kuuluvan välillä koskaan olla mitään pysyvää? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (WSOY, 2018)

Pau leikkaa hiuksensa ja hänen äitinsä kauhistuu. Pian Paulle selviää, miksi: muun muassa hiuksia, kuollutta ihoa ja kuukautisverta voi käyttää taikojen tekemiseen. Hiukset ovat arvokasta taikojen raaka-ainetta, jota ei pidä tuhlata. Kun Pau kutsutaan Magia-akatemiaan, hän pääsee opettelemaan taikojen tekemistä itsekin. 

Opintoja alkaa kuitenkin varjostaa synkkyys, ja pian Pau huomaa, että hänen ja hänen lähipiirinsä harteille on asetettu suuri tehtävä. 

Kirja käsittelee alleviivaamatta ja vaivattomasti monisuhteisuutta, sillä Pau ihastuu kahteen henkilöön, eikä kirjassa pakoteta Pauta valitsemaan näiden välillä. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nadja Sumasen Sade on kaikille sama (2021, Otava) on novellikokoelma täynnä karvaankauniita, auringonmakuisia ja rujoja pieniä tuokiokuvia nuoruudesta. Lapsuus on jäämässä taakse, aikuisuus edessä kipeänä ja karkeana. 

Pidän siitä, miten tunnistettavista ja paikoin jopa arkisista tilanteista löytyy erityisyyttä. Tavallisuuden takana lymyilee monessa novellissa jotain vähän vinksahtanutta, joka rikkoo pinnan:

Viljamin äidin ylihuolehtivaisuus saa äärimmäisiä piirteitä. 

Jessen pitäisi kirjoittaa essee avioliitosta, vaikka hänen uskonsa kyseiseen instituutioon on rapissut pois pala palalta. 

Saara päätyy treffeille netissä tapaamansa keski-ikäistyvän kirjailijan kanssa ja ajattelee treffien ajan kultakalansa tappamista.

Moni novelli luo vahvan tunnejäljen. Ensimmäinen novelli, Herkkä kohta, on mustan komiikan sävyttämä. Synkkä absurdius jopa vähän järkyttää, koska se on niin odottamatonta. 

Perheväkivallan kaameudesta kertova Valse triste taas liukuu hylätyn autiotalon estetiikan ja päähenkilön lapsuudenkodin rikkonaisuuden välillä. Molemmat ovat yhtä hajalla. Päähenkilö huolehtii kulkukissasta ja hoivaa sitä, vaikka hänen omat vanhempansa ovat epäonnistuneet hänen huolehtimisessaan.

Sade on kaikille sama -kokoelmasta löytyy myös lohtua ja kauneutta

Yksi lohdullisimmista kohtaamisista löytyy kokoelman nimikkonovellista, jossa tanssitaan sateessa parkkipaikalla. Aysha, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, riemuitsee sateen vapaudesta: 

”Sade on kaikille sama. Se kastelee pellavapäät, pipopäät, huivipäät, mustatukat, ne jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään ja ne joille sitä ei ole.” (s. 84, Sade on kaikille sama) 

Kun autossa yksin tupakoiva nainen huutaa Ayshalle tervehdyksen, vähemmistöstressi nostaa päätään, suojakilvet nousevat pystyyn. Uhkaavaksi tulkitusta tilanteesta syntyy merkillinen, lempeä kohtaaminen. Kauneuttakin löytyy yllättävistä paikoista.

Moni novelli on yllättävän intensiivinen lyhyydestään huolimatta. Nadja Sumanen on onnistunut lataamaan tiiviisiin teksteihin lukuisia kutkuttavia merkitystasoja ja nätisti havainnosta toiseen liukuvia tuokioita. 20 tarinan joukosta on mahdoton valita suosikkia!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Tarinannuppuja-Instagram-tililläni. 

No niin. Seuraa pidäkkeetöntä hehkutusta. Heli Laaksosen Luonnos. (Otava, 2022) on nimittäin IHANA! Listasin kolme syytä, miksi rakastin tätä kirjaa!

1. Luonnos. rikkoo lyriikan ja tietokirjallisuuden rajoja

Luonnos. on säemuotoon kirjoitettu tietokirja luonnon ihmeellisyydestä. Tällainen muodolla leikittely jos mikä käy suoraan sydämeen. 

Laaksonen itse meinaa loppusanoissa, etteivät tekstit ole runoja, mutta kieli on sen verran lyyristä ja leikkisää, että tekisi mieli sanoa tätä runotietokirjallisuudeksi. Tai ehkä tämä on säeromaanin sukulainen, säetietokirja!

2. Kirja kutsuu ihmettelemään upeaa luontoamme

Kirja muistuttaa pakahduttavan kauniisti, miten upea järjestelmä luonto on. Tällaiselle kummallisten eläin- ja luontofaktojen rakastajalle kirja on aarre. 

Tiesitkö esimerkiksi, että 

• vesinokkaeläin pitää silmät ja korvat kiinni veden alla ja suunnistaa sähköaistinsa avulla? 
• Tai että kalalla on koko elämänsä ajan tasan sama määrä suomuja? 
• Tai että Suomen suurin elävä olento on mesisieni, hehtaarin kokoinen sienirihmasto? 
• Tai että lammas pystyy tunnistamaan 50 omaan laumaansa kuuluvaa lammasta valokuvasta?

Lukiessa minussa voimistuu pakahduttava tarve suojella ja vaalia tätä kaikkea ihmeellisyyttä, joka maapallollamme elää, kasvaa, monistuu. Mutta miten turvata luonnon monimuotoisuus, pelastaa pallo piinallisesti etenevältä lajien sukupuuttoaallolta? 

Tähän Laaksosen kirja ei ota kantaa, se on toisten teosten tehtävä. Sen sijaan Laaksonen esittelee, ihmettelee, kutsuu lukijankin hurmaantumaan. Toivottavasti muissakin lukijoissa herää tarve vaalia!

3. Luonnos.-kirjan tyyli, huumori ja assosiaatiot hurmaavat

Laaksosen lempeä ääni ja huumori paketoivat tekstistä monia lukukertoja kestävän. Laaksonen sitoo yhteen eri lähteistä keräämiään tiedonmurusia ja yhdistelee niitä omiin huomioihinsa. Teksti on assosiaatioiden, vertausten ja personifikaatioiden juhlaa. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo, josta selviää, mistä kaikkialta Laaksonen on tiedot kirjaan ammentanut. 

Lukiessani merkkailin pienin sydämin ja huutomerkein marginaaleihin lempikohtiani. Osa niistä oli hurmaavia eläinfaktoja, osa kielellisiä oivalluksia, osa kohtia, jotka jostakin sanoin tavoittamattomasta syystä vain värisivät sisälläni. Tässä muutamia merkitsemiäni kohtia:

"Hirven korkeus on huonekorkeus,
mutta sen maksimipainosta käy niin hirveä riita,
että arvioidaan se nyt välille
1–1000 kg, niin ovat kaikki yhtä näreissään." (s. 81)

"Viisi lammasta on lauma
ja lauma on lampaan minimi. 
Yhtä lammasta ei ole." (s. 146)

"Pulu. 
Sanansa muotoinen: 
pyörä pää, 
tanakka kupu, 
sileä puku." (s. 162)

Rakastan kirjassa myös sitä, miten välillä poukotaan luonnontieteestä kielitieteen puolelle ja ihmetellään, miten lajit ovatkaan saaneet niin metkoja nimiä. Tai kerrotaan lingvististä, joka vuonna 1912 murehti, kun vanhasta ja arvokkaasta kotieläintemme nimistöstä on tulossa vähitellen ”kielellinen rikkaruoho”.

Kirja herätti minussa niin puhdasta iloa, ihastusta ja riemua, että oli pakko lukea suosikkikohdat ääneen myös puolisolle.

Jään odottamaan Luonnos 2 -teosta! Toivon koko sydämestäni, että sellaisen vielä joskus saamme!

Johanna Schreiberin Rivien välissä (S&S, 2023, alkup. Mellan raderna, suom. Henni Salovaara) oli minulle yksi kevättalven odotetuimmista kirjoista. 

Luin kirjakatalogista sanat ”kustantamo” ja ”uusi rakkaus”, ja olin myyty. Rakastan nimittäin kaikkia tarinoita, jotka sijoittuvat kustannusmaailmaan, ja romansseista on tullut suuri heikkouteni.

Mistä Johanna Schreiberin Rivien välissä -kirja kertoo?

Rivien välissä kertoo vasta eronneesta Emilystä, joka työskentelee kustantamo Schantzin markkinoinnissa. Kustantamoa johtavat varsin erimieliset sisarukset, joiden visiot kustantamon tulevaisuudesta poikkeavat suuresti toisistaan. Kirja sivuaakin päivänpolttavaa kysymystä, miten kirjallisuus pysyy relevanttina 2020-luvulla. Pitääkö liiketoimintaa laajentaa vai riittääkö kirjallisuus itsessään? 

Kustantamon kesäjuhlissa Emily tapaa sarjakuvapiirtäjä Hermanin, joka saa Emilyn nopeasti hullaantumaan. Emily tempautuu suhteeseen ja yrittää deittailun lisäksi pitää käsissään lankoja töissä ja olla kotona läsnä esikouluikäiselle lapselleen.

Rivien välissä on pohjimmiltaan kirja mielenterveydestä

Voi olla, että lähdin lukemaan kirjaa vähän liian vaaleanpunaiset lasit silmilläni. Romanssi paljastuu pitkälti sivujuoneksi, eikä romaanissa käytetä hirveästi aikaa esimerkiksi jännitteen luomiseen parin välille. Hullaantuminen tapahtuu silmänräpäyksessä, ja itselleni ainakin jää hieman mysteeriksi, miksi Emily edes alunperin kiinnostuu Hermanista. Ehkä se on kirjailijan tarkoituskin, koska tarinan myötä Hermanista alkaa paljastua epämääräisiä piirteitä.

Emilyn tasapainoilu arjen haasteiden äärellä saa kirjassa paljon enemmän tilaa kuin romanssi. Miten jakaa yhteishuoltajuus eksän kanssa? Miten pitää molemmat pomot ja kustantamon isoimmat kirjailijat tyytyväisinä? Miten taklata työt, jotka tulevat kotiin ja horjuttavat jaksamista? Välillä Emilyn työstressin kuvaaminen sai sydämeni pamppailemaan vähän liiankin lujaa, enkä pystynyt kuuntelemaan kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa.

Loppupuolella kirjaa käsitellään paljon Emilyn mielenterveyttä, ja vaikka alkupuolella viitattiinkin hänen vaikeuteensa selvitä joistakin arkisista jutuista, diagnoosi tuli minulle lukijana silti puun takaa. Pidin siitä, mihin tarina tällä saralla kulki, mutta ehkä olisin kaivannut vielä enemmän pohjustusta, etten olisi yllättynyt niin isosti siitä, että Rivien välissä on pohjimmiltaan kirja mielenterveydestä.

Kustantamo S&S:n katalogissa kirjaa hehkutettiin feelgoodiksi, mutta vaikka kirjassa onkin paikoin kepeyttä, sen tunnelma on mielestäni suurimman osan aikaa lempeän haikea. Mukana on myös raskaita teemoja, kuten Emilyn taannoisen keskenmenon käsittely. Aluksi meinasinkin pettyä, kun Rivien välissä ei ollutkaan ensisijaisesti mikään kevyt, ihanan hykerryttävä romanssi, jota lukija voisi fiilistellä ja elää mukana. 

Pidin kirjasta kyllä lopulta, kun olin muotoillut odotukseni uusiksi tajuttuani, että kyseessä on olettamaani vakavahenkisempi lukuromaani. Kesäisen Tukholman tunnelma sai haaveilemaan reissusta Ruotsiin ja kirjamaailman kuvaus kiinnosti juuri niin paljon kuin olin ounastellutkin! 

Kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, ja kustantamo Schanziin päästään vielä palaamaan sarjan seuraavissa osissa. 

Mitä muuta kannattaa lukea tai katsoa, jos rakastaa kustannusmaailmaan sijoittuvia tarinoita?

• Kustantamoon sijoittuu hulvaton tv-sarja Younger, jossa nelikymppinen Liza yrittää päästä takaisin työelämään oltuaan pitkään kotiäitinä. Kun töitä ei muuten heru, Liza tekeytyy parikymppiseksi. Uudella iällä hänet palkataankin kustantamoon harjoittelijaksi. Sarjaa voi katsoa ainakin Elisa Viihde Viaplaysta. 
• Ruotsalaissarja Rakkaus & anarkia kertoo Sofiesta, joka aloittaa työt kustantamossa konsulttina. Hänen tehtävänsä on kertoa, miten kustantamon toiminnasta voitaisiin tehdä taas kannattavaa. Työpaikalla työskentelee myös parikymppinen Max, jonka kanssa Sofie tempautuu outoon valtapeliin, jossa pari yllyttää toisensa tekemään toinen toistaan oudompia asioita. Sarjan voi katsoa Netflixistä. 
• Kustannusmaailmaa sivuaa myös Emily Henryn ihana kirja Book Lovers, jonka molemmat päähenkilöt työskentelevät kirjallisuusagentteina. Kirjassa tehdään pääosin etätyötä, mutta kustannusmaailma on silti voimakkaasti läsnä läpi teoksen. Kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2023 nimellä Rakkautta rivien välissä. 

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (Tammi, 2022, saatu arvostelukappaleena) on jo vuosia pyörinyt kirjasomen rakastetuimpien kirjojen listoilla. Nyt, kun kirjasta saatiin vihdoin Johanna Auranheimon upea suomennos, minäkin päätin tarttua teokseen. Ja ai että, romaanihan on romanttista viihdettä parhaimmillaan!

Mistä Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä kertoo?

Romaani kertoo Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin pojasta, Alexista, joka sekoilee Iso-Britannian kruununprinssin häissä. Kaadettuaan kruununprinssin pikkuveljen, prinssi Henryn täytekakkuun ja päädyttyään lööppeihin, julkisuuskuvaa pitää silotella. 

Viestintätiimi suunnittelee kampanjan, jonka tarkoituksena on viestittää maailmalle, että Alex ja Henry ovat todellisuudessa ylimpiä ystäviä, ja kakkusekoilussa oli oikeasti kyse vain kaverusten leikkimielisestä nahistelusta. 

Harmi vain, todellisuudessa Alex ja Henry eivät voi sietää toisiaan. Vihollisten välit alkavat kuitenkin pian lämmetä. Alex ja Henry löytävät itsensä keskeltä kiihkeää suhdetta, joka paljastuessaan voisi olla katastrofaalinen sekä vanhoillisen kuningashuoneen maineelle että Alexin presidenttiäidin seuraavan vaalikauden kampanjalle. 

Minkä ikäisille Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on tarkoitettu?

Mietin lukiessani paljon sitä, että meiltä puuttuu Suomesta kokonaan käsite sille lukijaryhmälle, jolle teos on tarkoitettu. 

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä ei nimittäin ole YA-kirjallisuutta eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat parikymppisiä eivätkä teinejä, ja englanninkielisessä kirjallisuudessa kohderyhmä olisi NA eli new adult. Suomennosta kyseiselle käsitteelle ei vielä löydy, mistä ikinä se kertookaan. 

NA-kirjallisuus on aikuisten kirjallisuutta, joka on tavallisesti tarkoitettu noin 18-vuotiaille ja vanhemmille. Itse suosittelisin kirjaa 16-vuotiaille ja vanhemmille. Teos sisältää jonkin verran seksikohtauksia, jotka voivat olla liian graafisia nuorimmille lukijoille. 

Poistetut Harry Potter -viittaukset – mitä ihmettä?

Kirjan äärellä minua pohditutti myös kirjailijan teokseensa julkaisun jälkeen tekemät muutokset. Kirjasta on suomennettu teoksen viimeisin versio, josta on muokattu pois kaikki alkuperäisen version Harry Potter -viittaukset. 

Romaani ei selvästikään tarvitse niitä ja editoinnit on tehty taidokkaasti. Harry Potter -viittausten tilalla on nyt muita viittauksia popkulttuuriin. On pakko myöntää, että kirjasta on helpompi nauttia, kun ei tarvitse kasuaalien intertekstuaalisten viittausten kohdalla pohtia J. K. Rowlingin ongelmallisuutta. Samalla minua vaivaa ajatus sensuurista ja jonkinlaisesta historiatajuttomuudesta. 

Toisaalta kirjoihin on tehty halki aikojen muutoksia ensimmäisen version julkaisemisen jälkeen. Esimerkiksi Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ensimmäisissä versioissa seikkailee silkkiapina, myöhemmissä kissanpoikanen. Kysymykset kirjailijan teokseensa julkaisun jälkeen tekemistä muokkauksista mahdollistaisi pidemmänkin pyörittelyn, mutta sille ei ole tilaa tässä. Ehkä palaan pohtimaan tätä myöhemmin, jos teema jää vaivaamaan. 

Kiemurtelevien pohdintojen sijaan haluan nostaa Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjasta esiin neljä asiaa, miksi rakastin sitä.

4 asiaa, joita rakastin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjassa

1. Utopia

Romaani kuvaa vaihtoehtoista historiaa, jossa Yhdysvaltojen presidenttinä on toiminut jo yhden kauden ajan nainen, ja Iso-Britannian nykyisten hallitsijoiden identiteetit on myös vaihdettu. Loppuratkaisuaan myöten kirja tuntuu kuvaavaan maailmaa, jossa asiat ovat piirun verran toiveikkaammalla tolalla kuin meidän todellisuudessamme.

Olen nähnyt arvioita, joissa on pohdittu sitä, että Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä ei voisi oikeasti tapahtua. Mielestäni tämä on epäoleellista. En minä ainakaan lue kirjoja sen takia, että voisin lukea vain täysin realistisista tapahtumista. Toki minuakin vähän mietityttää, voivatko perheenjäsenetkään puhua yhtä suorasukaisesti Englannin kuningattarelle kuin mitä tässä kirjassa puhutaan, mutta se tuntuu lopulta pieneltä sivuseikalta. 

Kaikkinensa kirjasta jää lempeä ja toiveikas loppumaku, mikä tuntui ihanan lohdulliselta.

2. Romanssi

Toisin kuin monessa muussa romanttisessa kirjassa, tässä henkilöt päätyvät yhteen melko varhain. Kirja keskittyy kuvaamaan Alexin ja Henryn etäsuhteen kehittymistä ja parin rakastumista sen sijaan, että kirja venyttäisi äärimmilleen "tykkääkö se musta ihan oikeasti?" -narratiivia tai forbidden love -troopin vihanpitoa. Lopullinen jännite syntyy siitä, mitä tapahtuu, jos kielletty rakkaus paljastuu muille. 

Forbidden love -trooppi on mielestäni yksi vaikeimmista, koska mikä nykyään enää oikeasti on kiellettyä rakkautta? Kaikki OIKEASTI kielletty on laitonta ja pettämiskuviotkin ovat kauhean ankeita, niistä en oikeastaan halua edes lukea. Tässä teoksessa forbidden love toimii erinomaisesti! Alex ja Henry ovat valtavan suloisia yhdessä. 

3.  Teemat

Romaanin keskeisiksi teemoiksi nousevat pohdinta siitä, mikä on julkisuuden hinta ja kuka saa rakastaa ja ketä. Saako presidentin poika rakastua mieheen ja julkistaa suhteensa, jos se voi vahingoittaa presidentin seuraavan kauden vaalikampanjaa? Saako Iso-Britannian prinssi rakastua mieheen, jos se voi vahingoittaa kuningashuoneen mainetta? 

Piilottelusta seuraa kulissien ylläpitämistä, kun Alex ja Henry joutuvat käymään treffeillä naisten kanssa vaikuttaakseen median silmissä kunnon heteroilta. 

Kirjan teemoissa on itse asiassa paljon samaa kuin toisessa kirjasomessa supersuosioon nousseessa, Taylor Jenkins Reidin kirjassa The Seven Husbands of Evelyn Hugo. Myös se kertoo biseksuaalista julkisuuden henkilöstä, joka joutuu piilottelemaan suhdettaan, jottei menettäisi yleisönsä suosiota ja rakkautta. Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä onnistuu kuitenkin käsittelemään aihetta raikkaammin ja toiveikkaammin. 

4. Rakkauskirjeet

Koska Alex asuu Yhdysvalloissa ja Henry Iso-Britanniassa, suuri osa suhteesta rakentuu sähköpostien lähettelyn kautta. Nämä modernit rakkauskirjeet solahtivat suoraan sydämeeni! Lukiessa tulee sellainen olo, että rakkauskirjeitä pitäisi arvostaa enemmän ja ne ovat aivan ihastuttava kirjoittamisen laji. 

Jokainen kirje päättyy sitaattiin jonkun kuuluisan sateenkaariyhteisöön kuuluvan henkilön rakkauskirjeestä rakastetulleen. Miten kaunis tapa tuoda esiin sitä, että sateenkaarirakkautta on ollut läpi vuosisatojen!

Mikä sarja kannattaa katsoa, jos rakasti tätä kirjaa? 

Jos kirjan lukemisen jälkeen löydät itsesi tyhjiöstä, etkä tiedä, mitä tekisit elämälläsi, kannattaa katsoa Netflix-sarja Young Royals. Se kertoo Ruotsin prinssistä, joka sisäoppilaitoksessa rakastuu tavallisen perheen poikaan. 

Seksuaalista identiteettiä ja kahden pojan välistä suhdetta käsittelee kauniisti myös Netflixin teinisarja Heartstopper, joka perustuu somessa rakastettuihin Alice Osemanin sarjakuviin.

Oletko sinä lukenut Punaista, sinistä ja kuninkaansinistä -romaanin? Millaisia ajatuksia sinulla heräsi kirjan äärellä?

Haluaisitko puhua enemmän kirjoittamisesta Instagramissa? Minä ainakin haluan! Ja haluan lukea muidenkin ajatuksia kirjoittamisesta ja kirjoittajuudesta.

Aloin koota itselleni idealistaa, minkälaisista kirjoittamiseen liittyvistä asioista voisin kirjoittaa tekstejä someen. Koska nämä ovat mielestäni hurjan kiinnostavia kysymyksiä ja haluaisin kuulla myös muiden vastauksia näihin, ajattelin laittaa idealistani jakoon. 

Olitpa sitten pöytälaatikkorunoilija, kustannussopimuksesta haaveileva tai jo ihan oikea kirjailija, nappaa alta postausidea. Täytetään Instagram kirjoittamisintoilulla!

Instagramissa kirjoittamisaiheisia postauksia voi jakaa esimerkiksi hashtageilla #kirjoittajagram ja #kirjoittaminen.

1. Mitä kirjoitat juuri nyt? Millaisia projekteja sinulla on työnalla? 
2. Keistä kirjoitat tämänhetkisessä käsikirjoituksessasi? Esittele joku käsikirjoituksesi henkilö. 
3. Kerro, mistä pidit jonkun toisen kirjoittajan kirjassa. Nosta esiin asioita nimenomaan kirjoittajan näkökulmasta. 
4. Miksi kirjoitat?
5. Mitkä kappaleita kuuntelet, kun kirjoitat? Onko käsikirjoituksillasi erilaiset soittolistat?
6. Miten käytät muistikirjoja? Millaisia asioita kirjoitat muistikirjoihin?
7. Käytätkö luovuuskorttipakkoja työskentelysi tukena? Miten? Millaisia korttipakkoja omistat? 
8. Mikä on paras kirjoittamista koskeva neuvo, jonka olet saanut? 
9. Onko sinulla kirjoittajaesikuvia? Mitä ihailet heidän teksteissään tai työskentelyssään? 
10. Miten keksit, mistä kirjoittaa? Mistä ammennat ideoita? 
11. Kerro jonkin käsikirjoituksesi tarina. Miten se sai alkunsa? Millainen kirjoitusprosessi oli? Missä vaiheessa olet nyt?
12. Mitkä ovat mielestäsi parhaat kirjoittamis- tai sanataideoppaat? 
13. Millaisia rutiineja sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 
14. Missä kirjoitat? Esittele joko työpöytäsi kotona tai jokin suosikkipaikkasi kodin ulkopuolella, jossa käyt kirjoittamassa. 
15. Kuinka usein kirjoitat? Onko sinulla sana- tai sivutavoitteita kirjoitussessioillesi?
16. Mikä kirjoittamisessa on mielestäsi kiinnostavaa? Millaisten asioiden kirjoittamisesta nautit eniten? 
17. Mikä kirjoittamisessa on mielestäsi vaikeinta? Milloin kirjoittaminen tuntuu pakkopullalta? 
18. Millaisia esteitä kirjoittamisellasi on? Miten olet päässyt joistakin kirjoittamisen esteistäsi ylitse? 
19. Millaisiin kirjoittajien yhteisöihin kuulut? Koetko, että tarvitset kirjoittajana kollegoiden tukea? 
20. Oletko ollut kirjoitusretriitissä tai oletko työskennellyt apurahalla? 
21. Mistä tulosi koostuvat? Pystytkö kirjoittamaan kokopäiväisesti vai onko sinulla jokin muu päivätyö?
22. Mikä sinua motivoi kirjoittamaan?
23. Millaista palautetta pyydät esilukijoilta? Millaiset kommentit ovat hyödyttäneet kirjoitusprosessia eniten?
24. Jos kirjoittamastasi kirjasta tehtäisiin elokuva, ketkä haluaisit pääosiin?
25. Millaiset ovat suosikkikirjoittamisevääsi? Onko sinulla lempikirjoittamiskahvi tai -tee?
26. Mitä teet, jos kirjoittaminen ei suju? 
27. Miten editoit kirjoittamaasi? Onko sinulla hyviä vinkkejä editoimiseen? 
28. Millainen olet kirjoittajana? Millainen haluaisit olla? 
29. Oletko opiskellut kirjoittamista? Missä? Suosittelisitko samaa opintokokonaisuutta muille? 
30. Miten sinusta tuli kirjoittaja? 
31. Milloin kirjoittaminen sujuu? Millaiset olosuhteet ovat täydellisimmät kirjoittamiselle?
32. Milloin kirjoittaminen ei suju? Mikä tappaa kirjoittamisen? 
33. Millaisia haaveita sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 
34. Millaisia tavoitteita sinulla on kirjoittamiseen liittyen? 

Tartuin Leigh Bardugon Varjo ja riipus -kirjaan (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen) aikoinaan, kun sain kuulla, että siitä on tulossa Netflix-sarja. Koska sarjassa näyttelee muun muassa Ben Barnes, halusin selvittää ennen sarjan ilmestymistä, mistä tässä kirjassa on kyse.

Varjo ja riipus kertoo armeijassa kartanpiirtäjänä työskentelevästä Alina Starkov -nimisestä orpotytöstä, joka matkustaa hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?

Varjo ja riipus -kirjan elementit ovat moneen kertaan nähtyä

Varjon ja riipuksen maailma on kiehtova, mutta lukukokemus jää silti keskinkertaiseksi. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjan liian pian Tomi Adeyemin Veren ja luun lasten lukemisen jälkeen. Teokset tuntuvat olevan jossain määrin samanlaiset, vaikka Varjo ja riipus sijoittuukin Venäjän kaltaiseen fantasiamaahan siinä missä Veren ja luun lapset ammentaa afrikkalaisista mytologioista. 

Molemmat kirjat ovat kuitenkin seikkailufantasiaa, joissa yritetään joko palauttaa taikuus maailmaan tai oppia käyttämään mystisiä taikavoimia. Ehkä myös maailmanrakennuksessa on jotakin tunnistettavaa, jotakin toisteiselta tuntuvaa. Jollain tavalla Varjo ja riipus vertautuu mielessäni hovin juonittelujen ja tapoihin tutustumisen osalta myös Sarah J. Maasin Lasipalatsiin.

Ehkä haaste onkin se, että Varjon ja riipuksen fantasiakuvasto ja elementit ovat aika moneen kertaan nähtyjä. Tähän kun lisätään se, että päähenkilö on melko lattea, ja en oikein välittänyt siitä, millä tavalla tässä kirjassa rakennettiin romansseja, kokonaisuus turhautti.

Vaikka kolmiodraamat voivat parhaimmillaan olla hurjan kutkuttavia, tässä kirjassa Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Vähän alkaa jo kyllästyttää nämä ikivanhat ihastukset nuortenkirjoissa. Sain niistä oikeastaan tarpeekseni jo 2010-luvun vampyyribuumin aikana. 

Kirjaa vaivaa myös se, että pääpahiksen motiivi jää melkoisen hämäräksi. 

Puutteistaan huolimatta kirja on menevä ja koukuttava ja varsin nopea lukea!

Miten kirja vertautuu Netflixin Varjo ja riipus -sarjaan? 

Siinä missä Varjo ja riipus on kirjana melko keskinkertainen, Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on erinomainen. Se sekoittaa Varjo ja riipus -kirjan tapahtumat saman kirjailijan Korppien kehä -kirjasta tuttujen henkilöiden juonilinjoihin. Ensimmäinen kausi ei kuitenkaan käsittele Korppien kehän tapahtumia, vaan sarjassa luodaan kuvitteellinen menneisyys kirjan hahmoille. 

Sarjana Varjo ja riipus on visuaalisesti näyttävää, nopeatempoista fantasiaa. Vaikka henkilöt jäävät romaanissa kuoriksi, Jessie Mei ja Ben Barnes tekevät Alinana ja Varjona erinomaista työtä ja hengittävät roolihahmonsa eloon. 

Käsikirjoitukselle tekee hyvää se, että siihen on lisätty Korppien kehän henkilöitä ja uusia sivujuonia. Juoni saa lisää tasoja, joita se todella tarvitsee. Lopulta henkilöistä suosikikseni nousevatkin Jesper (Kit Young) ja Inez (Amita Suman). 

Netflixin Varjo ja riipus -sarjan toinen tuotantokausi ilmestyy maaliskuussa 2023. Sitä odotellessa pitäisi ehkä vihdoin lukea sarjan toinen osa.