Tarinan­nuppuja

Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa. 

Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti. 

Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä. 

Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään. 

Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)

Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen

Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä. 

Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja. 

Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni. 

Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla. 

Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä. 

Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Loppupuolella kerronta horjuu

Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa. 

Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi. 

Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt. 

Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä. 

Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa

Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö. 

Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä. 

Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella: 

"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)

Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.  

En yleensä lue elämäkertoja. Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, 2023, suom. Saara Pääkkönen) herätti kuitenkin kiinnostukseni, vaikka entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerrallinen muistelmateos kuulostikin lähtöasetelmaltaan piinaavalta. 

Jenneten äiti haluaa, että hänen tyttärestään tulee kuuluisa näyttelijä. Siksi hän alkaa viedä tytärtään koe-esiintymisiin, kun tämä on 6-vuotias. Lapsi ei osaa ilmaista äidilleen, ettei hän oikeastaan haluaisi näytellä. Hän kuitenkin haluaa, että äiti on onnellinen, joten hän yrittää pärjätä mahdollisimman hyvin. 

Väkivalta kääriytyy tekstistä esiin kerros kerrokselta. Jenneten äiti uhkailee isää veitsellä, kun tämä saapuu kotiin töistä odotettua myöhemmin. Äiti ei anna lapsensa peseytyä itse vielä teini-iässäkään ja tekee tälle säännöllisiä rintojen ja alapään tutkimuksia vielä silloinkin, kun tämä on 17-vuotias. Äiti opettaa Jennetelle anoreksian tytön ollessa 11-vuotias. Asiat näyttäytyvät lapsi-Jennetelle epämiellyttävinä, mutta hyväksyttävinä. Hänen äitinsähän vain ajattelee hänen parastaan. 

Onneksi äitini kuoli käsittelee rankkoja aiheita mustalla huumorilla

Kuten kansikuvasta ja kirjan nimestä voi päätellä, Onneksi äitini kuoli lähestyy karmaisevia aiheitaan mustalla huumorilla. McCurdy kirjoittaa välillä lakonisesti, välillä pienet toteamukset tuovat tekstiin huumoria. Vaikka aiheena lapsen manipulointi, tähän kohdistettu henkinen väkivalta ja tämän kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen kuulostavat todella, todella rankoilta, kirja ei hukuta alleen. 

Tämän voi kuitenkin sanoa vain äärimmäisen etuoikeutettu lukija, jolla ei samanlaista traumaa kuin Jennetellä. Sisältövaroitukset kannattaa tarkistaa ennen kirjan aloittamista. Väkivallan lisäksi kirjassa kuvaillaan muun muassa arkea erilaisten syömishäiriöiden kanssa, alkoholismia ja pakko-oireita.

Luulen, että kirjan jääminen tunnetasolla melko etäälle johtuu myös siitä, että kirjan luvut pomppivat jonkin verran. Yksi luku näyttää yhden hetken elämästä. Jännitettä ehditään rakentaa melko lyhyiden hetkien ajan. Vaikuttavimpana ja kaameimpana mieleeni jää kohtaus, jossa Jennette lähtee rantalomalle salaisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävästä Jennette ei ole uskaltanut kertoa äidille. Kun parista otetut paparazzikuvat päätyvät äidin silmiin, äiti raivostuu. Äidin lähettämät haukkumissähköpostit ovat kaameaa luettavaa. 

Onneksi äitini kuoli käsittelee aiheitaan elokuvamaisesti: lukijalle näytetään kohtaus, mutta sitä ei juuri reflektoida. Teos ei juuri tarjoa lukijalle tulkintoja tapahtumista, vaan lukijan pitää itse päättää, mitä hän ajattelee siitä, mitä näkee. Kun tapahtumia ei jäädä tutkailemaan ja pyörittelemään, kirjasta tulee nopeasti luettava ja äärimmäisen koukuttava. On pakko lukea, mitä seuraavaksi tapahtuu. Löytyykö seuraavasta luvusta vielä jotakin järkyttävämpää ja hirveämpää kuin mitä on jo nähty?

Reflektion puute jättää teoksen vähän ontoksi. Onneksi äitini kuoli pitäytyy yksinomaan Jenneten kokemuksessa, eikä McCurdy pohdi esimerkiksi sitä, uskooko hän, että muillakin lapsitähdillä on samanlaisia kokemuksia tai tutkaile laajemmin lapsinäyttelijöiden käyttämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Hän antaa omien kokemustensa puhua puolestaan, mutta samalla jään kaipaamaan jonkinlaista tapahtumien kytkemistä laajempaan kontekstiin, jotakin suurempaa kehystä. 

Ansioituneinta Onneksi äitini kuoli -kirjassa on ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus

Ansioituneinta teoksessa on mielestäni ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus. Vaikka äiti hyväksikäyttää Jennetteä monin tavoin, Jenneten on vaikea vielä äidin kuolemankaan jälkeen käsitellä ajatusta, että äiti on ollut manipulatiivinen ja väkivaltainen. Teos kuvaa kaamean hienosti sitä, millaisen haavan ihmiseen jättää se, kun väkivaltaa harjoittaa itselle läheinen ihminen. 

Pidän myös siitä, ettei kirja kuvaa pelkästään traumaa. Se näyttää myös alun Jenneten toipumisprosessista ja sen vaikeudesta. Erityisen riipaisevana näyttäytyy syömishäiriön riepoteltavana oleminen ja sitä vastaan tappeleminen.

McCurdy tunnetaan parhaiten Nickelodeon-tuotantoyhtiön iCarly-nuortensitcomista. Olen itse katsonut ehkä sivusilmällä joitakin pätkiä, mutta en todennäköisesti yhtäkään kokonaista jaksoa alusta loppuun. Olen kuitenkin ollut monen Disney Channelin nuortensitcomin fani teininä. Sitä kautta kirja aiheuttaa epämiellyttävän tunteen: kuinka monen muun lapsinäyttelijän tarina on samanlainen kuin Jennetellä? Olenko viettänyt oman teini-ikäni nauraen komedioille, joita tekevät teinit ovat olleet syvästi onnettomia? 

P. S. Aikuiset-sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola on äänikirjan lukijana maaginen. Alkuperäisteoksen lukee äänikirjaksi Jennette McCurdy itse. Hänenkin luennastaan olen kuullut kehuja. 

On taas se aika vuodesta, kun innostun lukemattomasta määrästä uutuuskirjoja ja ahdistun, kun tajuan, etten todennäköisesti ehdi lukea läheskään kaikkea kiinnostavaa. Voi miksei ihminen voisi saada joka syksy ja kevät töistä lukulomaa, jonka ainoa tarkoitus olisi ahmia kiinnostavia kirjoja? Jos jokin firma joskus tällaisen lanseeraa, lupaan tulla teille töihin! 

Kokosin yhteen tänä syksynä ilmestyvistä kirjoista 14, jotka kiinnostavat minua kaikista eniten. Voi miten paljon upean kuuloisia kirjoja tänä syksynä ilmestyykään! 

Lue myös: Kevään 2023 kiinnostavimmat kirjat: nämä 12 kirjaa haluan ehdottomasti lukea

Syksyn 2023 kiinnostavimmat kirjat: nuortenkirjat ja YA-kirjat

1. Ali Hazelwood: Shakkimatti (WSOY, suom. Inka Parpola)

Odotan tätä kirjaa valtavan paljon – varsinkin, koska rakastan Queens Gambit -Netflix-sarjaa. Shakkimatti kertoo 20-vuotiaasta shakkinero Mallorysta, joten yhteys Queen Gambitiin tuntuu ilmeiseltä. 

Ilmestyy marraskuussa 2023.

Heartstopper-ilmiöltä ei ole voinut viimeisen vuoden aikana välttyä. Jo ennestään suosittu sarjakuvasarja otti kokonaan uusia kierroksia, kun Netflix-sarjan ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi kesällä 2022. Kiinnostavaa on, että Heartstopper-sarja on syntynyt Yksinpelin spin-offina. Haluan nähdä, mistä kaikki on saanut alkunsa!

Yksinpeli kertoo Heartstopperista tutun Charlien isosiskosta Torista. Viime vuonna Torilla oli vielä ystäviä, mutta sitten jotakin tapahtui. Nyt hän on yksin ja torjuu vanhojen ystävien lähestymisyritykset. Koulussa hämmennystä aiheuttaa Yksinpeli-blogi. 

Ilmestyy elokuussa 2023. 

3. Laura Lähteenmäki: Laske salaa kymmeneen (WSOY)

Lapsuuden kymmenen viimeistä leikkiä. Niistä kertoo Laura Lähteenmäen nuortenromaani Laske salaa kymmeneen. Kuulostaa niin kauniin surumieliseltä ja Kaisu Sandbergin tekemä upea kansi on niin kutsuva, että tämä on pakko lukea. 

Ilmestyy syyskuussa. 

Syksyn 2023 kiinnostavimmat kuvakirjat

4. Martina Moliis-Mellberg & Sanna Mander: Pieni runomieli (S&S, suom. Henriikka Tavi)

Kotimatka koulusta sujuu riimitellen, kun sisarukset keksivät hupsuja ja nokkelia riimejä näkemistään asioista. Kustantaja lupaa, että kirja herättelee lukijansa kehittelemään omia sanaleikkejä. Sanna Manderin postikortit ovat hurmaavia, joten minulla on korkeat odotukset myös teoksen kuvituksesta!

Ilmestyy syyskuussa 2023.

5. Laura Ruohonen & Linda Bondestam: Konkkaronkka (Otava)

Kustantajan mukaan runotarina Konkkaronkka on Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan pikkusisko. Jo pelkästään tämä riittäisi siihen, että lisäisin teoksen syksyn odotetuimpien kirjojen listalle. Lisäksi kuitenkin Laura Ruohosen Otus Opus ja Linda Bondestamin Elämäin pohjalla – yksinäisen aksolotlin tarina ovat vakuuttaneet minut siitä, että näissä tekijöissä on jotakin maagista. 

Konkkaronkassa äiti ja kolme villiä lasta lähtevät seikkailemaan ja matkustavat kohti salaperäistä saarta. Kuten kirjallisessa esikuvassaan, myös tässä teoksessa on reikiä, jotka johdattavat seuraavaan kuvaan. 

Ilmestyy lokakuussa 2023. 

6. Maria Vilja: Villikissareppu (Karisto)

Tästä kirjasta kiinnostuin puhtaasti hurmaavan nimen takia! Rosali on aloittamassa esikoulun. Rosalilla on näkymätön reppu, johon kertyy ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Eskarin ensimmäisenä päivänä repulle kasvaa villikissan jalat. Rosali joutuu miettimään, miten repun saa kesytettyä. 

Kirjan alkuasetelma kuulostaa kutkuttavalta ja koskettavalta. Teos kuvaa myös erityisherkkyyttä, joka kuulostaa kiinnostavalta teemalta lastenkirjassa. 

Ilmestyy syyskuussa 2023. 

Syksyn 2023 kiinnostavimmat romaanit

7. Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire (Kosmos)

Rakastin Aino Vähäpesolan Onnenkissaa, joka ilmestyi joitakin vuosia sitten. Sen vuoksi olenkin erittäin kiinnostunut näkemään, millainen Vähäpesolan toisinkoinen on. 

Myös romaanin aihe kiinnostaa: teos kertoo kustannustoimittajasta, joka saa työpöydälleen tietokirjan urkujen historiasta. (Olenko jo kertonut, että rakastan kaikkea, mikä sijoittuu kirjallisuusmaailmaan?) Lisäksi kirjan kerrotaan käsittelevän elämän pyhiltä tuntuvia hetkiä. Olen myyty. 

Ilmestyy lokakuussa 2023.

8. Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi – McMastersin murhaopas (Bazar, suom. Elina Salonen)

Myönnetään: minussa on sen verran synkkyyttä, että tämä kirja päätyi listalle ihan pelkästään kammottavan herkullisen nimensä takia. 

Minua myös kiehtovat erilaiset oppilaitosromaanit, ja Rupert Holmesin kirja kertoo akatemiasta, jossa opiskelee murhaa hautovia rikollisia. Akatemian lopputyönä pitää suorittaa täydellinen murha, josta ei jää kiinni. Huh, miten lupaavan kuuloista! 

Ilmestyy syyskuussa 2023. 

9. Lydia Millet: Lasten raamattu (S&S, suom. Arto Schroderus)

Kaksitoista lasta viettää kesää vanhempineen, ja hirmumyrsky lähestyy. Vanhemmat eivät tunnu välittävän, vaan keskittyvät nauttimaan olostaan. Lapset päättävät pelastautua katastrofilta ilman aikuisia. 

Kustantaja kertoo teoksen kuvaavan ilmastokriisiä raamatullisten allegorioiden kautta ja pohtivan sitä, voiko pelastua, jos usko on menetetty. 

Rakastan lapsinäkökulmaa romaaneissa ja samoin intertekstuaalisia sokkeloita. Tämä romaani kuulostaa kuin minulle kirjoitetulta! 

Ilmestyy syyskuussa 2023. 

10. Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & co)

Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on pieni ilmiö kirjasomessa jo ennen ilmestymistään. Kirjagrammaajat ovat pitkin kesää jakaneet kuvia siitä, miten paljon varauksia kirjalla on kirjastoissa eri puolella Suomea. 

Olen seurannut Kurjenmiekan @kellopelikirjasto-kirjatiliä jo vuosia Instagramissa, ja siksikin kirja on omalla lukulistallani. Lisäksi tarina vaikuttaa kiehtovalta: se kertoo salamurhaajista, joiden sydämen paikalla tikittää kellopelisydän. Jos salamurhaaja ei suorita vähintään yhtä murhaa vuodessa, sydän pysähtyy. Jaiks! Odotan jo, että pääsen lukemaan lisää tästä maailmasta!

Ilmestyy syyskuussa 2023. 

Syksyn 2023 kiinnostavin sarjakuva

11. Ulla Donner: Luonnollinen näytelmä (S&S)

Ulla Donnerin edelliset sarjakuvateokset Spleenish ja Sontaa ovat onnistuneet sanoittamaan osuvasti kapitalistista ja suorituskeskeistä aikaa, jonka keskellä elämme. Donnerista onkin tullut minulle kirjailija, jonka teokset päätyvät suoraan lukulistalleni, vaikken edes tietäisi vielä, mistä teoksessa on kyse. 

Tämä uutukainen käsittelee ilmastotuhoa, jossa eri eliölajien kohtalon ratkaisee, miten hyvin ne pystyvät sopeutumaan ihmisten vaateisiin. Kustantaja lupailee satiiria ja huumoria, mikä kuulostaa sopivalta vastapainolta musertaville aiheille. 

Ilmestyy elokuussa 2023. 

Syksyn kiinnostavimmat nonfiktioteokset

12. Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, suom. Saara Pääkkönen)

Äiti haluaa, että hänen lapsestaan tulee tähti. Jennette haluaa tehdä äidin unelmasta totta. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan eniten näyttelijätähti Jennette McCurdy kuvaa, millaista on kasvaa nuoreksi kulissien kätköissä. Mukana kuvioissa on kontrollointia, paniikkikohtauksia ja alkoholiongelma. 

Kun äiti kuolee syöpään, McCurdy tajuaa voivansa vihdoin asettaa oman hyvinvointinsa äidin toiveiden edelle. Kirjan lähtöasetelma kuulostaa kaamealta ja juuri siksi niin koukuttavalta. 

Ilmestyy elokuussa 2023.

13. Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia (Gummerus)

Tätä teosta olen odottanut listan kirjoista pisimpään! Palvon – siis palvon! – Silvia Hosseinin esseeteoksia Pölyn ylistys ja Tie, totuus ja kuolema. Voisin lukea vaikka Hosseinin kauppalistoja, jos saisin sellaisia käsiini. 

Nyt hän tosin kirjoittaa seksistä ja kirjallisuushistoriasta. Onko kuumempaa aihetta? Teoksessa käydään läpi, miten seksiä on kuvattu länsimaisen kirjallisuuden historian eri aikakausina. 

Ilmestyy syyskuussa 2023. 

14. Riina Tanskanen & Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio (Into)

Tietokirjassa käydään läpi yhdeksän keskeistä asiaa, joiden päällä kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmämme lepää. Kustantaja kirjoittaa: "Ihmiskunnan edistyksen airuena esitetty kapitalismi rapauttaa demokratiaa, pitää yllä orjuutta ja ruokkii epätasa-arvoa. Kapitalismi myydään meille ainoana vaihtoehtona, vaikka se on mahdollisista vaihtoehdoista pahimpia." 

Tällaiselle kaltaiselleni kapitalismiin jo lähtökohtaisesti kriittisesti suhtautuvalle millenniaalille kirja kuulostaa täydellisen osuvalta. Kiinnostavaa nähdä, miten Tympeät tytöt -sarjakuvistaan tutuksi tullut Riina Tanskanen käsittelee aihetta Samu Kuopan kanssa!

Ilmestyy syyskuussa 2023.

Kirja, jonka elokuvaoikeudet on myyty jo ennen kuin teos on edes ilmestynyt? Onhan se pakko lukea! Varsinkin, kun Ilona Tuomisen uutuusromaanin nimi on Seurustelusalaliitto (2023, Bazar, kirja saatu arvostelukappaleena). Onko kutkuttavampaa romaanin nimeä olemassa?!

Mistä Seurustelusalaliitto kertoo?

Sannin sulhanen Max jättää Sannin alttarille toisen naisen takia. Samalla Sannin elämästä kaikkoaa suuri osa ystävistä. Sanni muuttaa isoäitinsä vanhaan asuntoon, turkulaiseen puutalo-osakkeeseen kasailemaan itseään ja sydäntään. Miten eksälle voisi antaa näpäytyksen? Feikkiseurustelusuhteen avulla tietenkin!

Fake dating on yksi romanttisen kirjallisuuden suosituista troopeista, ja oli hurjan hauskaa nähdä kotimainen versio troopin hyödyntämisestä. Seurustelusalaliitto ei varsinaisesti tuo trooppiin mitään uutta, mutta käyttää sitä hulvattoman hauskasti vakaalla ja tyylipuhtaalla tavalla. 

Pakko sanoa, että lukiessa hieman hämmensi, kun romanssin sankarin nimi oli Jukka ja hänen oli kai kuitenkin tarkoitus olla noin kolmekymppinen. Mielestäni Jukka on viisi-kuusikymppisen miehen nimi. Piti siis lukiessa ihan asettaa aivot eri taajuudelle kuin mihin ne luonnostaan meinasivat asettua. Kolmekymppinen Jukka meinasi tuntua mahdottomuudelta. 

Ihanaa romanttista komediaa epäsuhtaisella rytmillä

Kirja alkaa romanttisena komediana. Sitten se kuitenkin muuttuu lempeäksi, vähän hidastempoiseksi feelgoodiksi. Puolivälin käänteen jälkeen teos palaa vauhdikkaaksi romanttiseksi komediaksi. Kirja tuntuikin vähän epätasapainoiselta rytminsä puolesta.

Jos olisin saanut antaa palautetta kirjasta sen kirjoitusvaiheessa, olisin kehottanut tiivistämään alkupuoliskoa. Ehdin jo lukiessani miettiä, mihin romaani on oikein menossa, tapahtuuko kirjassa mitään, vellooko tarina vain paikallaan puutalokorttelin fiilistelyssä koko lopun kirjaa?

Lisäksi romanssin sankari pitää mielestäni esitellä teoksessa viimeistään luvussa kolme. (Tästä on ilmeisesti olemassa montaa koulukuntaa.) Seurustelusalaliitossa romanssin toinen osapuoli tavataan vasta noin kirjan puolivälin tienoilla, mikä aiheutti sen, että loppu tuntui kiireiseltä ja suhde ei saanut kehittyä niin pitkään kuin tällainen slow burn -romanssien ystävä olisi ehkä halunnut.

Pienestä rytmisestä epätasapainosta huolimatta kirja on parasta kotimaista romanttista viihdettä, mitä olen vuosiin lukenut. Lisäksi rakastuin kirjan miljööseen ja nyt haaveilen entistä enemmän muutosta johonkin ihanaan puutalokortteliin. Sivuhenkilöistä suosikikseni nousee Koistinen.

Kun kirjan on saanut luettua, mieleen jää kaiherrus: joko se loppui? Näistä tyypeistä, tätä tarinaa haluaisin lukea lisää! En yhtään ihmettele, että romaanin elokuvaoikeudet on myyty niin vauhdilla.

Arviosta on julkaistu lyhennelmä myös @tarinannuppuja-Instagram-tilillä. 

Rakas neiti Jane Austen, 

Luin vastikään esikoisteoksenne Järki ja tunteet* (Teos, suom. Kersti Juva, 2020). Vaikka luin nyt teoksen ensimmäistä kertaa, tarina on minulle rakas jo vuosien takaa. Olen nimittäin näyttelijä Emma Thompsonin käsikirjoittaman elokuvaversion suuri fani. Lähdin siis lukemaan alkuperäisteosta toivoen, että pitäisin siitä yhtä paljon kuin filmatisoinnista.

Pakko sanoa, että lukukokemukseni oli paikoin hieman ristiriitainen. Rohkenen nimittäin huomauttaa, että lukija olisi kirjan alussa halunnut nähdä Elinorin ja Edwardin ensikohtaamisen ja rakastumisen! Koska olette päättänyt sivuuttaa tutustumisen kuvaamisen, lukijan on vaikea kiintyä Edwardiin Elinorin tavoin. Lisäksi kummastelen valintaanne jättää kuvaamatta eräs tärkeä kosinta kirjan lopussa!

Jos olisin toiminut kirjanne kustannustoimittajana, olisin myös kehottanut teitä vielä pohtimaan nuorimman siskon, Margaretin, roolia. Nyt hänet mainitaan kirjassa korkeintaan kymmenen kertaa ja hänellä taitaa olla repliikkejä vain yhdessä kohtauksessa. Ehkä Margaretille olisi voinut antaa edes jollakin tavalla merkityksellisen roolin? Vaihtoehtoisesti hänet olisi voinut leikata tekstistä kokonaan pois turhana sivuhenkilönä.

Näistä asioista haluan kiittää teitä kirjoittajana, neiti Jane Austen

Minun on kuitenkin pakko kehua teitä siitä, miten taitava huumorin kirjoittaja olette. Merkitsin kirjaani lukuisia paikkoja, joissa nokkelat sanavalintanne ja viiltävät huomionne huvittivat minua. Kuten moni muukin on huomauttanut, olette ihmistuntijana vailla vertaa. 

Minua kiehtoo suuresti se, miten iso osa teoksesta perustuu juoruilulle. Rouva Jennings elää juoruilua varten ja haluaa jakaa kaikki tuoreimmat uutiset tyttäriensä kanssa. Ehkä eräs tuore suosittu televisiosarja ja kirjat, joihin se perustuu, on saanut inspiraatiota nimenomaan Järjen ja tunteen tavasta kuvata seurapiirin juoruilua. Ainakin minä olin näkevinäni yhtäläisyyksiä Bridgerton-sarjan ja Järjen ja tunteen välillä tässä asiassa. 

Yksi mieleenpainuvimmista Järki ja tunteet -teoksenne kohtauksista on se, miten hulvattomalla tavalla esittelette lukijalle Edwardin veljen, Robertin. Tuntematon mies koruliikkeessä tilaamassa itselleen hienoa hammastikkurasiaa! Ainakin nykylukijasta tilanteessa on suurta komiikkaa. (Vaikka onkin myönnettävä, että olen katkera siitä, että Robert esitellään tarinassa ikimuistoisemmalla tavalla kuin sankarimme Edward.)

Lisäksi on paikallaan nostaa esiin sekin, miten erinomainen draaman taju teillä on. Kirja on täynnä paljastuksia ja käänteitä, joiden äärellä lukija on epätoivon partaalla: miten kaikki voi tämän jälkeen enää kääntyä sankaritarten parhaaksi? (Eikä kaikki taida päättyäkään kuten sankarittaret ehkä itse toivoisivat.)

Järki ja tunteet näkyvät päähenkilöissä tarinan aikana eri tavoin

Lukiessani mietin paljon sitä, miten teidän aikananne avioliitto on ollut ensisijaisesti taloudellinen sopimus. Kiinnostavaa on mielestäni se, että kun Edwardin epäsopiva kihlaus paljastuu, perhe on valmis hylkäämään Edwardin ja toteamaan, että poika on nyt joutunut turmioon. Tuotte esiin sen, että raha ei ole tärkeää ainoastaan miestä etsivän naisen näkökulmasta, vaan myös varakkaiden perheiden miesten on ajateltava rahaa etsiessään kumppania.

Tämä puoli unohtuu tunnetuimmassa teoksessanne Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, koska teoksen herrasmiehet ovat niin järjettömän rikkaita: heillä on varaa mennä naimisiin kenen vain haluamansa neidon kanssa. Toisin on Järjessä ja tunteessa. 

Kuvaatte sekä Willoughbya että Edwardia, jotka molemmat joutuvat miettimään, miten raha vaikuttaa heidän mahdollisuuteensa valita itse vaimonsa. Näiden kahden miehen suhtautuminen rahaan ja kunniaan on kuitenkin täysin erilainen. Siinä missä siskokset Marianne ja Elinor ovat toistensa vastinparit teoksessa, myös Willoghby ja Edward ovat toistensa vastinparit.

Keskustelimme Järki ja tunteet -teoksesta lukupiirissäni ja siellä tehtiin hieno tulkinta siitä, että vaikka kirjassa siskoksista Marianne edustaa suurimman osan ajasta tunnetta ja Elinor järkeä, heidän solmimissaan avioliitoissa tilanne muuttuu. Elinor on se, joka avioituu lopulta rakkaudesta ja Marianne järjestä – oppien vasta ajan myötä rakastamaan miestään. Haluan kiittää tästä dynamiikan muutoksesta! Se tuntuu juuri sopivalta loppuratkaisulta.

Lukukokemuksesta kiittäen
Uskollinen lukijanne

(*Kirja saatu kustantajalta.)

Pakko myöntää. Kun luin Arttu Seppäsen kirjoittaman kritiikin Kiira Korven runoteoksesta Hyppää vaan! (Otava, 2023), nauroin ääneen. 

Analyysi oli niin suorasukaisen viiltävää, että se herätti minussa suurta riemua. Vaikka rakastan kirjallisuuskritiikkejä, jotka tarkastelevat teosta monesta eri näkökulmasta, välillä tiukka, tarkasti valittu näkökulma ilahduttaa minua lukijana. Seppänen tykittelee argumenttejaan eikä säästele sanojaan. Pidän siitä, miten rehellinen kirjoittaja on sekä itselleen että lukijoilleen.

Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki kulminoituu siihen, että Kiira Korven "teos on surkea runokirja". Seppänen kuitenkin kohdistaa kritiikin myös kustantajaan toteamalla, että jonkun kustantamossa olisi pitänyt hoksata, että runot ovat huonoja ja siksi teos olisi pitänyt jättää julkaisematta. 

Moni on suivaantunut Seppäsen kirjoittamasta kritiikistä ja sen anteeksipyytelemättömästä tyylistä. Keskustelua ovat leimanneet melko kummalliset väitteet ja tulkinnat siitä, mitä kritiikki oikein on ja miksi sitä kirjoitetaan. 

On varmaan tarpeen kerrata muutama perusasia: 

• Kritiikki ei ole kiusaamista. Jokainen julkaistu teos on julkinen ja sitä kautta asetetaan alttiiksi kritiikille. 
• Kritiikin ei tarvitse miellyttää tai mielistellä ketään. 
• Kritiikin pitää saada olla myös viiltävää ja suorasukaista. 
• Kritiikki ei ole suositus tai mainos. Myös negatiivisia kritiikkejä pitää voida kirjoittaa. 
• Kriitikko ei kirjoita kirjailijalle, hän kirjoittaa lukijoille. 
• Kriitikon sana ei ole absoluuttinen totuus. Se on yhden kirjallisuuden asiantuntijan tulkinta ja luonnehdinta. 

Näiden muistutusten myötä haluan tarkastella käytyä keskustelua kolmesta näkökulmasta: kuka voi olla runoilija, onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta ja onko julkkisten kirjoittamilla kirjoilla itseisarvoa?

Voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan? 

Arttu Seppäsen kritiikin jälkeen Turun kirjamessut kiiruhti julkaisemaan Instagramissa kannanoton, että runous kuuluu kaikille. Kyllä! Todellakin kuuluu! Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Runoutta pitää saada kaikkien kirjoittaa ja kaikkien lukea. Silti meidän pitäisi arvostaa sitä, että ihminen on hionut taitonsa huippuunsa ja opetellut oman alansa ammattilaiseksi. Runoilijoiden ammattitaitoa pitää arvostaa siinä missä muidenkin ammattilaisten osaamista. 

Mielestäni on absurdi ajatus, ettei kirjallisuutta saisi arvioida ja että sen laadusta ei saisi keskustella. Jos ajattelemme, että kaikki tekstit ovat yhtä hyviä, johdamme itseämme harhaan. On olemassa monenlaisia erilaisia keinoja rakentaa vaikuttava teksti tai käyttää kieltä oivaltavasti. 

Kiira Korpi on yksi Suomen rakastetuimpia taitoluistelijoita. Hän on käyttänyt taitojensa hiomiseen tuhansia tunteja. Mielestäni luisteleminen kuuluu kaikille, mutta ymmärrän silti miksei minua, täydellistä amatooriä, päästetä taitoluistelukisoihin mittelemään taidoistani.

Samalla tavalla kuin arvostamme taitojen hiomista taitoluistelun saralla, meidän pitäisi arvostaa myös taitojen hiomista kirjoittamisen saralla. 

Korven teksteistä paistaa valitettavasti läpi se, ettei hän ole hionut kirjoitustaitojaan yhtä pitkälle kuin moni pidempään kirjoittanut. 

Onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta?

Olkaamme siis rehellisiä. Kiira Korven teos on julkaistu rahan takia. 

Jo viime kesästä lähtien Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua siitä, kuka saa olla kirjailija ja onko epäreilua, että vaikuttajat ja julkkikset pääsevät ohituskaistaa pitkin kustantamojen listoille. 

Aihe herättää ymmärrettävästi närää ammattikirjailijoissa, kun toimeentulo on niukkaa ja teoksia on vaikea saada julki. 

Seppänen kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissä: "Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta."

Tämän painavammin asiaa ei varmaan voisi ilmaista. Runoutta ei juuri kustanneta. Kaikki empatiani jokaiselle, joka yrittää raapia elantonsa kokoon runoilijana. 

Silti ajatus siitä, että teoksen julkaiseminen oli vastuutonta, on mielestäni hurja. 

Entä jos tämänkaltaiset teokset ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että kustannustoiminta ylipäätään voi jatkua Suomessa? Entä jos oikeastaan teoksen julkaisematta jättäminen olisi vastuutonta?

Eikö tällaisilla julkkiskirjoilla nimenomaan turvata kustannustoiminnan jatkuvuutta ja rahoiteta pienempilevikkisten, mahdollisesti taiteellisesti ansioituneempien kirjoittajien teoksia? 

Esimerkiksi Korven runoteoksen julkaissut Otava julkaisee tänä keväänä myös Marianna Kurton runoteoksen Ellen Valkeudessa. Yksi teos ei paina paljoa kokonaisuudessa, mutta toisaalta myöskään Korven teokselle ei pitäisi antaa liian suurta painoarvoa yksittäisenä teoksena. 

Koska lopulta Hyppää vaan! on juuri sitä: yksi teos laajassa kustannusohjelmassa. Paljon yhden teoksen julkaisemista vastuuttomampaa olisi linjata, että kustantamo julkaisee jatkossa pelkästään julkkisten kirjoittamia kirjoja. Siihen pisteeseen ei onneksi yksikään kustantamo ole vielä kai päätynyt. 

Eikö kaikki lukeminen ja kirjallisuus kuitenkin ole arvokasta?

Lopulta jäljellä on enää yksi kysymys. Onko Kiira Korven teoksella arvoa muunakin kuin mahdollisena myyntihittinä ja kustantamon talouden tasapainottajana? 

Itse ajattelen, että mikä tahansa teos, joka saa ihmisen lukemaan, on arvokas. Lukemisella on itseisarvo. Oli kirja sitten vaikuttajan, julkkiksen tai ammattikirjailijan kirjoittama, kaikki lukeminen on arvokasta. 

(Okei, Mein Kampfin lukemisella ei välttämättä ole itseisarvoa. Eikä sillä, jos luet pomminrakennusohjeita netistä. Mutta tajusit varmaan, mitä tarkoitin.)

Korven kirjaa on parjattu siitä, että teos on yksinkertainen ja naiivi. Me kuitenkin tarvitsemme myös yksinkertaista kirjallisuutta. Lukukeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 11 prosentilla ja nuorista 13,5 prosentilla on heikko lukutaito. He eivät välttämättä voi hypätä lukemaan vaikeaa, monitulkintaista lyriikkaa. 

Kiira Korven teos on siis myös esteettömyysteko. Se mahdollistaa aforismimaisen lyriikan lukemisen myös niille, jotka eivät (vielä) pysty lukemaan monimutkaisia runoteoksia. 

Korven tekstit muistuttavat kovasti esimerkiksi Rupi Kaurin nuorille suunnattuja runoja, jotka muutama vuosi sitten herättivät ihastusta somessa. Niillä oli suuri fanikunta, mutta myös intohimoiset vihaajansa, jotka olivat sitä mieltä, ettei kyse ole runoista lainkaan. 

Uskon, että myös Korven tekstit voivat resonoida useissa lukijoissa. Kirjallisuudessa hienointa on se, että jokainen teos yleensä löytää myös heidät, jotka kyseistä tekstiä rakastavat. 

Häh? Mitä minä oikein siis yritän sanoa? 

Tiedän, että tekstini on polveillut ja mutkitellut. Minun olisi pitänyt rajata sanottavani yhtä viiltävän terävään muotoon kuin Arttu Seppänen. Kirjoittajana minulla on selvästi vielä opittavaa tällä saralla. 

Tässä kuitenkin pääpointtini kiteytettynä: 

Holly Bournen Teeskentelyä (2021, Gummerus, suom. Kristiina Vaara, kirja pyydetty kustantajalta arvostelukappaleena) on uuden ajan vihaista, feminististä kirjallisuutta. Kipeää, raivoisaa ja silti valoisaa. 

Bourne tunnetaan ehkä parhaiten nuorille aikuisille kirjoittamistaan romaaneista, kuten Oonko ihan normaali? ja Niin käy vain elokuvissa. Teeskentelyä-kirja on kuitenkin suunnattu aikuisille. 

Tässä välissä on syytä todeta sisältövaroitukset! Teeskentelyä käsittelee muun muassa seksuaalista väkivaltaa ja raiskausta. Käsittelen näitä teemoja myös tämän postauksen seuraavissa osissa. 

Mistä Holly Bournen Teestentelyä kertoo?

Teeskentelyä kertoo kolmekymppisestä Aprilista, jonka ex-poikaystävä on raiskannut. April yrittää jättää väkivaltaisen kokemuksen taakseen, mutta ollessaan treffeillä uusien ihmisten kanssa hän törmää toistuvasti seksismiin ja urpoileviin miehiin. 

April uskoo, että ainoa keino löytää parisuhde on ruveta Greteliksi, fantastiseksi naiseksi, josta kaikki miehet haaveilevat. Niinpä hän kirjautuu treffisovelukseen nimellä Gretel valmiina hurmaamaan kaikki miehet.

Mutta mitä tapahtuu, kun Aprilin elämään astelee mies, josta hän kiinnostuu toden teolla? Voiko suhteesta koskaan tulla mitään pidempiaikaista, kun mies luulee seurustelevansa Gretel-nimisen naisen kanssa?

Teeskentelyä kuvaa riipaisevalla tavalla seksuaalista väkivaltaa

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa olisi yhtä upealla tavalla käsitelty raiskauksen aiheuttamaa traumaa. Usein raiskauksen käsittely typistyy raiskaustilanteen kauhun kuvaamiseen, mutta pitkäaikaiset vaikutukset uhriin sivuutetaan kokonaan.

Teeskentelyä edistääkin erinomaisella tavalla seksuaalisen väkivallan uhrin ymmärtämistä. Kirja myös hälventää raiskausmyyttejä (eli virheellisiä raiskaukseen liittyviä käsityksiä) mielettömän hienosti!

Tuntuu jotenkin tosi väärältä olla fiiliksissään kirjasta, joka käsittelee näin kamalaa aihetta. Kuitenkin vahingollisia ja virheellisiä mielikuvia raiskauksesta välittäviä representaatioita on niin paljon, että tämä yksi, jossa kaikki on kuosissa, saa tällaisen seksuaalista väkivaltaa gradussaan tutkineen humanistin sydämen läikähtelemään riemusta. 

Samalla kirjan sanoma on valoisa: vaikka seksuaalinen väkivalta on hirveää, traumatisoivaa ja kammottavan yleistä, siitä on mahdollista selvitä.

Myös Bournen nuorille aikuisille kirjoittama kirja Syitä itkeä julkisesti (Gummerus) käsittelee väkivaltaista parisuhdetta. Kirjassa sivutaan myös raiskaustraumaa, mutta pääpaino on kontrolloivan parisuhteen kuvaamisessa ja siinä, miten suhteesta voi toipua. 

Kirja saa sekä itkemään että nauramaan

Teeskentelyä ei ole vahvoilla ainoastaan seksuaalisen väkivallan kuvaamisessa. Taas kerran Bourne onnistuu nimittäin luomaan moniulotteisen päähenkilön, joka herättää lukijassa voimakkaita empatian tunteita. Kuten aina, Bourne kuvaa myös naisten välistä ystävyyttä kauniisti. 

Lisäksi kirjassa käsitellään todella raastavasti ja hienosti sitä, miten naiset pienentävät itseään deittaillessaan, jotta miehen hauras maskuliinisuus ei kärsisi. 

Kirjassa on oikeastaan kaikki kohdallaan. Ainoastaan chick lit -kirjallisuuden klassikkokliseelle, gay best friend -hahmolle rypistelin kulmiani. Ihanaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuvataan, mutta stereotyyppinen tapa representoida aina vähän tympii. 

Kirja sai itkemään, se teki vihaiseksi, se synnytti perhosia vatsanpohjaan – ja aika ajoin myös nauratti. Melkoinen vuoristorata, aivan upea sellainen! 

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Instagram-tililläni @tarinannuppuja. Tekstiä on täydennetty blogia varten. 

Haluaisitko lukea kirjan, joka kertoo ihastumisesta, ensirakkaudesta, rakastumisen huumasta? Ihanaa! Listasin parhaat romanttiset kirjat nuorille (ja kaikille muille, jotka rakastavat YA-kirjoja)! 

Mukana listalla on iso joukko realistisia romanttisia kirjoja nuorille. Lopusta löytyy myös muutama fantasiakirja, jossa romanssit ovat keskiössä.

Olen yrittänyt arvioida, minkä ikäiselle kirjat voisivat sopia ja kirjannut vinkkeihin ikäsuositukset. Kaikki kirjat sopivat kuitenkin myös aina antamaani suositusikää vanhemmille lukijoille. 

Merkintöjen selitykset: 

*Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

**Olen tehnyt kirjasta kaupallisen yhteistyöpostauksen Instagramiin. Tämä postaus ei sisälly kaupalliseen yhteistyöhön, mutta läpinäkyvyyden vuoksi mainitsen asian myös tässä yhteydessä. 

 Realistiset romanttiset kirjat nuorille: 

Alice Oseman: Heartstopper osa 1 (Tammi, 2022, suom. Oona Juutinen)*

Kun Charlie saa oppitunnilla vierustoverikseen hurmaavan Nickin, Charlie ihastuu ja lujaa. Charlie on kuitenkin varma, ettei Nick voisi koskaan ihastua häneen – eihän hän edes tiedä, onko Nick kiinnostunut myös pojista. 

Suloinen, suursuosioon noussut sateenkaarisarjakuvaromanssi! Kirja tutkailee koskettavasti sitä, miten omaan seksuaalisuuteen voi tutustua. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille.  

Holly Bourne: Vuosikirja (Gummerus, 2021, suom. Kristiina Vaara)*

Paige yrittää pysyä poissa kaikkien tieltä. Koulussa hän yrittää vältellä suosittujen oppilaiden huomiota, ettei joutuisi näiden julmien pilojen ja kiusaamisen kohteeksi. Kotona hän yrittää pysyä näkymättömänä, ettei äkkipikainen ja arvaamaton isä saisi aihetta kohdistaa kiukkuaan häneen tai äitiin.

Paige viettää välitunnit koulun kirjastossa lukien kirjoja ja kirjoittaen kommentteja marginaaleihin. Eräänä päivänä hän huomaa, että joku muukin on kirjoittanut huomioitaan kirjan sivuille. Paige päättää ottaa selvää, kuka on punakynä, jonka sanat saavat hänet kokemaan, että joku oikeasti näkee hänet.

Kirja kuvaa perheväkivallan kamaluutta, mutta myös ystävyyden ja ihastumisen kauneutta. Bournen kyky kuljettaa rinnakkain synkkyyttä ja valoa ällistyttää. Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis (WSOY, 2022, suom. Antti Hulkkonen)

14-vuotias Belly rakastaa kesää. Silloin hän, hänen äitinsä ja veljensä Steven matkustavat ystäväperheen luokse meren äärelle. Ystäväperheellä on kaksi poikaa Jeremiah ja Conrad, jotka ovat pitkään olleet lähinnä Stevenin ystäviä. 

Vuosien varrella Bellyn tunteet Jeremiahia ja Conradia kohtaan ovat poukkoilleet ystävyyden ja ihastuksen välimaastossa, mutta romanttiset tunteet eivät ole saaneet vastakaikua. Tänä kesänä kaikki tuntuvat kuitenkin katsovan Bellyä kokonaan uudella tavalla. 

Ihanan kesäinen tunnelma ja herkkinä orastavat tunteet yhdistyvät tässä teoksessa kauniisti. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas (Tammi, 2022)*

2000-luvun alussa Tšetšenian sota on käynnissä, ja 16-vuotias Dima on karannut armeijasta, koska hän ei halua sotaan. Hänet heitetään ulos junasta, jossa hän on matkustanut ilman lippua, ja hän päätyy keskelle Venäjän syrjäseutua. Asemalta hänet poimii mukaansa nuori evenkityttö Aljona isovanhempiensa kanssa.

Pian selviää, että Aljonan isä on ammattisotilas. Hän on juuri lähtenyt useamman kuukauden komennukselle, mutta on selvää, ettei hän hyväksyisi nurkissa notkuvaa karkuria. Kun Dima ja Aljona alkavat lähentyä viikkojen myötä, vaihtoehdot käyvät vähiin. Onko heillä mitään toivoa pitää toisistaan kiinni?

Riipaisevan kaunis historiallinen romaani. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. Kirjan lopusta löytyy sisältövaroitukset, jotka kannattaa tarkistaa, jos kirjan soveltuvuus itselle mietityttää. 

Lue myös: Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas – Jos luet yhden YA-romaanin tänä vuonna, lue tämä!

Ashley Elston: 10 x sokkotreffit (WSOY, 2020, suom. Inka Parpola)

Poikaystävä jättää Sophien joulun alla ja yli-innokkaat sukulaiset järjestävät Sophielle kymmenet sokkotreffit, jotta tyttö saisi muuta ajateltavaa. 

Kirja onnistuu tavoittamaan täydellisesti kepeän, chick flick -jouluelokuvien tyylin ja tunnelman. Mukana on ripaus hassuttelevaa absurdiuutta ja hyväntahtoisuutta. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Angie Thomas, Nicola Yoon, Nic Stone, Tiffany D. Jackson, Ashley Woodfolk & Dhonielle Clayton: Blackout (Otava, 2022, suom. Outi Järvinen)**

Millainen on New York, kun sähköt menevät poikki? Kuuden novellin kautta lukija pääsee kurkistamaan erilaisiin ihmissuhteisiin, jotka räiskyvät helteisessä kesäillassa. 

Tarinat saavat kimmokkeensa kiehtovista "mitä jos" -tilanteista. Mitä jos jäisin metroon jumiin sähkökatkoksen takia? Mitä jos seikkailisin ihastukseni kanssa suljetussa kirjastossa sen kiinni menemisen jälkeen? Mitä jos nuori taksikuski paljastuisi supersuloiseksi, enkä haluaisi taksimatkan koskaan loppuvan? 

Poc-kirjailijat kuvaavat nuorta rakkautta herkästi ja tarkkanäköisesti. Lisäksi aivan upeaa kokoelmassa on se, että jokaisen novellin päähenkilöt ovat poc-henkilöitä eli ruskeita ja mustia nuoria. Parista novellista löytyy myös sateenkaariromantiikkaa. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Estelle Maskame: Did I Mention I Love You – Rakastan (Gummerus, 2015, suom. Sirpa Parviainen)

16-vuotias Eden lähtee viettämään kesää isänsä ja tämän uuden vaimon luokse. Samalla hän tutustuu ensimmäistä kertaa uusiin velipuoliinsa. Heistä vanhin, synkkämielinen ja impulsiivinen Tyler, vetää häntä puoleensa heti. Voiko siitä seurata kuitenkaan mitään hyvää, jos Eden antaa itsensä ihastua äkkipikaiseen velipuoleensa, joka vaikuttaa olevan pahasti rikki? 

Koukuttava, kesäinen romaani täynnä draamaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys (WSOY, 2022)*

Isla ei ole koskaan tavannut kasvokkain yhtä parhaista ystävistään. Häntä ja Damienia yhdistää netissä pelaaminen, eikä Isla edes halua tietää liikaa pojasta, jonka kanssa on netissä täydellisesti samalla aaltopituudella. Entä jos Damien ei olekaan yhtä ihana ja hauska kasvotusten?

Samaan aikaan kun Isla yrittää käsitellä syveneviä tunteitaan Damienia kohtaan, hän hullaantuu päätä pahkaa koulun uudesta pojasta, Antonista. Tällä on kuitenkin ympärillään kuori, jonka läpäiseminen ei ole kovin helppoa. 

Kirja on koukuttava ja kuuma gamer-romanssi, joka on pakko ahmia yhdeltä istumalta. Kirja on niin ihana, että olen lukenut sen vuoden aikana jo kolme kertaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille.

Kerstin Gier: Pilvilinna (Gummerus, 2019, suom. Heli Naski)

17-vuotias Fanny työskentelee harjoittelijana vanhan ajan hotellissa Alpeilla. Joulusesonki lähestyy, ja hotelliin saapuu vieraaksi monenkirjava joukko merkkihenkilöitä kuuluisuuksista äveriäisiin pohatoihin. 

Fannylle aiheuttaa sydämentykytyksiä niin mystinen, isoisänsä kanssa hotelliin saapunut Tristian kuin hotellin omistajan poika Benkin. Lempeän kutkuttavan kolmiodraaman ainekset ovat siis kasassa!

Kirjan edetessä lukija saa huomata, että tunnelmallisen hyggen alla piileekin mysteeri, ja kirja muuttuu puolivälin jälkeen kertaheitolla cozy crime -jännäriksi. Riemastuttava hyvänmielenkirja! Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri (Otava, 2019, suom. Leena Peltomaa)*

16-vuotiaan muslimityttö Shirinin ei ole helppo elää Yhdysvalloissa juuri 9/11-iskujen jälkeen. Kun Shirin aloittaa uudessa koulussa, toiset oppilaat huutelevat, että hänen pitäisi palata sinne, mistä hän on tullut. 

Shirinin biologianpari Ocean kuitenkin vaikuttaa erilaiselta kuin kaikki muut, ja nopeasti Shirin huomaa, että aina kun Ocean puhuu, perhoset lentelevät hänen vatsassaan. Mutta uskaltaako hän luottaa Oceaniin ja ihastua tähän, kun maailma on niin täynnä vihaa häntä ja hänen uskontoaan kohtaan? 

Kirja kuvaa kauniisti ensirakkautta ja käsittelee samalla vakavampia teemoja, kuten koulukiusaamista ja rasismia. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa (Gummerus, 2019, suom. Kristiina Vaara)*

Audrey aloittaa työt pienessä indie-elokuvateatterissa ja tapaa hurmaavan Harryn, jolla on pahan pojan maine. Kun Harry saa selville, että Audrey osaa näytellä, Harry pyytää Audreytä esiintymään zombie-elokuvassaan. 

Audrey on vannonut, ettei hän rakastu enää poikiin, koska hänen sydämensä on kerran jo särjetty. Voiko Audreyn särjetyn sydämen parantaa vai meneekö se vain entistä pahemmin rikki? 

Bourne yhdistelee feministisiä teemoja koukuttavalla tavalla viihdyttävään henkilödraamaan. Rakastan kaikkea tässä kirjassa, muun muassa riipaisevaa lopetusta ja Audreyn romanttisten elokuvien kritiikkiä! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nicola Yoon: Rakkauden askelkuviot * (Tammi, 2022, suom. Helene Bützow)

Evie on menettänyt uskonsa rakkauteen vanhempiensa eron myötä. Hän ei ymmärrä, miksi joku haluaisi rakastua, kun kaikki suhteet kuitenkin päättyvät eroon, kipuun ja menetykseen.

Evie eksyy tanssistudiolle, missä hän alkaa harjoitella tanssikilpailua varten. Parikseen hän saa X-nimisen pojan, joka on jättänyt koulun kesken tavoitellakseen uraa muusikkona. Pian Evie tajuaa, että X:stä on tullut jotain muutakin kuin pelkkä tanssipari.

Kirja tuntuu samanaikaisesti kepeältä ja painavalta. Se tutkailee rakastamista, eroamista ja menettämistä koskettavalla tavalla. Kirjan viestissä on jotakin valtavan kaunista. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Tuula Kallioniemi: Pitkä ja komee (Otava, 2023)**

14-vuotiaan Vennun perhe joutuu muuttamaan isän töiden takia. Vanhalle kotipaikkakunnalle jäävät ihana Viivi ja paras kaveriporukka. Uusi asuinpaikka tuntuu typerältä, eikä Vennu meinaa löytää paikkaansa.

Kirja tutkailee hersyvän hauskasti ja sydäntälämmittävästi nuoruuden ihastumisia ja suhdekuvioita. Erityismainita siitä, miten hienosti kirja tutkailee poikein ulkonäköpaineita. Kirjassa Vennu tuskailee muun muassa sen kanssa, voiko 15 senttiä häntä pidempi tyttö edes vilkaista hänen suuntaansa. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (Basam Books, 2016, suom. Terhi Kuusisto)

1980-luvulle sijoittuva romaani kertoo Eleanorista ja Parkista, jotka käyvät samaa koulua. Kaksikko istuu joka päivä vierekkäin koulubussissa puhumatta toisilleen sanaakaan. Pikku hiljaa he kuitenkin alkavat lähestyä toisiaan tajuttuaan, että rakkaus sarjakuvia kohtaan yhdistää heitä. 

Kirja tutkailee ensirakkauden lisäksi myös taidokkaasti kiusaamista, vaikeita kotioloja ja ulkonäköpaineita. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Romanttiset fantasiakirjat nuorille: 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2019)

Ujo lukutoukka Kiuru varastaa vahingossa romanipoika Dain muiston. Pian Kiuru saa Dain unessa vieraakseen, ja poika kehottaa häntä tulemaan vallatulle talolle tapaamaan itseään. Kiuru harppaa mukaan seikkailuun, jossa kysymysmerkkejä herättää sekä mystinen Väki-järjestö että Kiurun ja tämän uusien ystävien hämmentävät kyvyt.

Itä-Helsinkiin sijoittuva romaani on kauniisti kirjoitettua urbaania fantasiaa, joka koukuttaa alusta loppuun! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Stephanie Garber: Caraval (WSOY, 2017, suom. Saara Lehtonen)

Caraval on peli, jota vain harvat kutsutaan pelaamaan. Tärkein sääntö on, että mikään pelissä tapahtuva ei välttämättä ole totta. 

Scarlett on lapsesta asti haaveillut, että pääsee peliin mukaan. Hänen viimeinen tilaisuutensa on käsillä, sillä hirviömäinen isä on järjestänyt pakkoavioliiton hänen päänsä menoksi. Kun Caravalin mystinen johtohahmo Legend lähettää Scarlettille pääsyliput, pikkusisko Tella kaappaa sisarensa merimies Julianin avulla saarelle, jolla peliä pelataan. 

Nopeasti etenevä, satumaisen maaginen tarina muuttuu pian mysteeriksi. Kehen Scarlett voi luottaa? Voiko hän luottaa edes niihin, jotka vaikuttavat kaikista hurmaavimmilta ja ihanimmilta? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, 2019, suom. Outi Järvinen)

Taikuus kuoli 11 vuotta sitten, kun Orishan kuningas käski murhata kaikki magiaa harjoittavat majit. Zélie pelastaa vahingossa karkumatkalla olevan prinsessa Amarin, jolla on mukanaan käärö, jonka avulla magian voi tuoda takaisin. 

Zélie ja hänen veljensä Tzain lähtevät hurjalle matkalle palauttamaan taikuutta maailmaan. Heidän perässään matkaan lähtee Amarin veli Inan, joka on vannonut tappavansa Zélien ja vievänsä siskonsa kotiin. Inanin kostonhimo kuitenkin horjuu, kun hän kohtaa Zélien unessa ja tajuaa, ettei tunne pelkkää vihaa tätä kohtaan. 

Elokuvamaisen intensiivinen teos ammentaa upealla tavalla afrikkalaisesta mytologiasta. Väkivaltaista sortoa käsittelevä kirja on paikoin raskasta luettavaa. Kirjailija mainitsee itsekin loppusanoissa, että mustien ihmisten kokema poliisiväkivalta on ollut hänen mielessään kirjaa kirjoittaessa. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. 

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen)

Orpotyttö Alina Starkov työskentelee armeijassa kartanpiirtäjänä. Hän matkustaa armeijan mukana hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?

Seikkailujuonen rinnalla rakennetaan romansseja. Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Leigh Bardugon Varjo ja riipus on koukuttava mutta melko keskinkertainen fantasiaseikkailu

Kiera Cass: Valinta (WSOY, 2016, suom. Laura Haavisto)

35 tyttöä valitaan tosi-tv-ohjelmaan, jonka voittajasta tulee prinssi Maxonin tuleva puoliso. America Singer valitaan yhdeksi kilpailijoista, ja hän matkustaa kuninkaan palatsiin. Kotiin jää alhaiseen kastiin kuuluva poikaystävä Aspen. 

Nopealukuinen, dystopiamaailmaan sijoittuva teos pitää hyvin otteessaan. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Sarah J. Maas: Throne of Glass – Lasipalatsi (Gummerus, 2017, suom. Sarianna Silvonen)

17-vuotias maankuulu salamurhaaja Celaena on ollut vuoden vankileirillä, jolla harva selviää elossa edes muutamaa kuukautta. Sieltä kuninkaan poika tulee noutamaan Celaenaa ottelijakseen kilpailuun, jonka voittajasta tulee kuninkaan miekka. 

Celaena matkustaa kuninkaan linnaan, Lasipalatsiin, joka on täynnä juonittelevia aatelisia. Tunnelma synkkenee kerta heitolla, kun joku alkaa murhata toisia ottelijoita...

Linnassa Celaenan välit alkavat lämmetä sekä prinssi Dorianiin että kapteeni Westfalliin. Vaan voiko salamurhaajan ja hoviin kuuluvan välillä koskaan olla mitään pysyvää? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (WSOY, 2018)

Pau leikkaa hiuksensa ja hänen äitinsä kauhistuu. Pian Paulle selviää, miksi: muun muassa hiuksia, kuollutta ihoa ja kuukautisverta voi käyttää taikojen tekemiseen. Hiukset ovat arvokasta taikojen raaka-ainetta, jota ei pidä tuhlata. Kun Pau kutsutaan Magia-akatemiaan, hän pääsee opettelemaan taikojen tekemistä itsekin. 

Opintoja alkaa kuitenkin varjostaa synkkyys, ja pian Pau huomaa, että hänen ja hänen lähipiirinsä harteille on asetettu suuri tehtävä. 

Kirja käsittelee alleviivaamatta ja vaivattomasti monisuhteisuutta, sillä Pau ihastuu kahteen henkilöön, eikä kirjassa pakoteta Pauta valitsemaan näiden välillä. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nadja Sumasen Sade on kaikille sama (2021, Otava) on novellikokoelma täynnä karvaankauniita, auringonmakuisia ja rujoja pieniä tuokiokuvia nuoruudesta. Lapsuus on jäämässä taakse, aikuisuus edessä kipeänä ja karkeana. 

Pidän siitä, miten tunnistettavista ja paikoin jopa arkisista tilanteista löytyy erityisyyttä. Tavallisuuden takana lymyilee monessa novellissa jotain vähän vinksahtanutta, joka rikkoo pinnan:

Viljamin äidin ylihuolehtivaisuus saa äärimmäisiä piirteitä. 

Jessen pitäisi kirjoittaa essee avioliitosta, vaikka hänen uskonsa kyseiseen instituutioon on rapissut pois pala palalta. 

Saara päätyy treffeille netissä tapaamansa keski-ikäistyvän kirjailijan kanssa ja ajattelee treffien ajan kultakalansa tappamista.

Moni novelli luo vahvan tunnejäljen. Ensimmäinen novelli, Herkkä kohta, on mustan komiikan sävyttämä. Synkkä absurdius jopa vähän järkyttää, koska se on niin odottamatonta. 

Perheväkivallan kaameudesta kertova Valse triste taas liukuu hylätyn autiotalon estetiikan ja päähenkilön lapsuudenkodin rikkonaisuuden välillä. Molemmat ovat yhtä hajalla. Päähenkilö huolehtii kulkukissasta ja hoivaa sitä, vaikka hänen omat vanhempansa ovat epäonnistuneet hänen huolehtimisessaan.

Sade on kaikille sama -kokoelmasta löytyy myös lohtua ja kauneutta

Yksi lohdullisimmista kohtaamisista löytyy kokoelman nimikkonovellista, jossa tanssitaan sateessa parkkipaikalla. Aysha, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, riemuitsee sateen vapaudesta: 

”Sade on kaikille sama. Se kastelee pellavapäät, pipopäät, huivipäät, mustatukat, ne jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään ja ne joille sitä ei ole.” (s. 84, Sade on kaikille sama) 

Kun autossa yksin tupakoiva nainen huutaa Ayshalle tervehdyksen, vähemmistöstressi nostaa päätään, suojakilvet nousevat pystyyn. Uhkaavaksi tulkitusta tilanteesta syntyy merkillinen, lempeä kohtaaminen. Kauneuttakin löytyy yllättävistä paikoista.

Moni novelli on yllättävän intensiivinen lyhyydestään huolimatta. Nadja Sumanen on onnistunut lataamaan tiiviisiin teksteihin lukuisia kutkuttavia merkitystasoja ja nätisti havainnosta toiseen liukuvia tuokioita. 20 tarinan joukosta on mahdoton valita suosikkia!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Tarinannuppuja-Instagram-tililläni.