Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan – Leena Paasion teospari on pakko ahmia yhdeltä istumalta
Hotkin Leena Paasion romaanin Harmaja luode seitsemän (2022, WSOY) e-kirjana parissa päivässä. Eikä ihme, sillä tässä kirjassa on jotakin melankolisella tavalla maagista!
Eetun tutkijaäiti on kadonnut aamu-uinnillaan, ja poliisi epäilee hänen hukkuneen mereen. Eetu ei ole asiasta yhtä varma, ja hän alkaa penkoa tapausta. Epäilykset kohdistuvat jopa omaan isään. Olisiko tämä voinut tehdä äidille jotakin?
Teksti imaisee mukaansa kuin merivirta, eikä päästä otteestaan. Mysteerin sävyt pitävät jännitettä yllä ja sen lomassa Eetun surua ja ikävää kuvataan viiltävän kauniisti.
Nuorten ääni tuntuu luontevalta, ja yksi parhaista asioista kirjassa on, miten ystävyyssuhteita ja nuorten välistä dialogia kuvataan.
Ihmissuhteet eivät ole yksioikoisia. Paras ystävä Salla tuntuu luovan Eetuun vähän liiankin haaveilevia katseita. Mutta miten sanoa toiselle, että ei kaipaa häneltä muuta kuin ystävyyttä? Eetun ja samassa purjehdusseurassa urheilevan Rasmuksen suhteessa taas on kitkaa, joka herättää sopivalla tavalla uteliaisuuden. Mitä tässä on taustalla, mitä muhii pinnan alla?
Henestä tulee yksi lempihenkilöistäni, mutta nyt jo jatko-osankin hotkittuani en osaa enää sanoa, oliko hän sitä jo ekan osan jälkeen.
Yhdeksi teoksen päähenkilöistä nousee Itämeri. Luonnontiedelukiossa ekan vuoden aloittavat nuoret solahtavat suoraan sydämeen varmaan siksikin, kun luontoarvot ovat heille niin tärkeitä. Kirjassa vellovat teemat linkittyvät myös meriensuojelun tärkeyteen.
Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa, joka on pakko ahmia heti ykkösosan perään
Leena Paasion Harmaja luode seitsemän onnistui hurmaamaan minut niin, että kakkososa Bengtskär itä kahdeksan (2023, WSOY) oli luettava heti eikä vuoden päästä.
Kirja hyppää ajassa joitakin kuukausia eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista, ja näkökulma vaihtuu. Nyt sukelletaan varakkaan yrittäjäsuvun vesan, Rasmuksen, pään sisälle. Rasmuksen kilpakumppanin Eetun äiti on edelleen kateissa eli mysteeri jatkaa muhimistaan.
Ihaninta kirjassa on tietty Rasmuksen kipuilu sen äärellä, miten hän voisi kertoa Eetulle ihastuksestaan. Mutta haha, parantumattomana ja kyltymättömänä romantiikkafanina oisin halunnut kirjaan vielä enemmän Rasmus/Eetu-kontenttia.
Edelleen rakastan Itämeren vellontaa tarinan keskellä ja nuorten sanailua ja aitoutta. Sarjan henkilöt hyppäävät suoraan sydämeeni. Rasmuksen haastavaa isäsuhdetta käsitellään hurjan koskettavasti.
Loppua kohti kirjan trilleripuoli tihenee. Kirjaparissa kiinnostavaa on se, että lukiessa en ollut yhtään varma, saako mysteeri lopulta päätöksensä ja ratkeavatko asiat, vai onko tarinalla avoin loppu. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirja ei noudattele klassisen nuortendekkarin konventioita, vaan mysteerin kanssa yhtä tärkeään asemaan nousevat kilpaurheilu ja kouluarki.
Lukemisen imun tielle tulee muutamissa kohdissa se, että Rasmuksen sukuhistoriaa tykitetään melko tuhteina paketteina. Minulle kevyempikin taustoitus olisi riittänyt.
Arviot on alunperin julkaistu @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Mitä tehdä, jos ei huvita kirjoittaa? 10 vinkkiä kirjoittajille
Tuntuuko kirjoittaminen pakkopullalta? Etkö haluaisi istua alas ja kirjoittaa? Minusta ainakin tuntuu tältä usein, vaikka samalla en haluaisi mitään sen enempää kuin omistaa koko elämäni kirjoittamiselle.
Jokainen kirjoittaja tietää, että jos kirjoittaa vain silloin, kun inspiraatio iskee, tekstiä syntyy kahtena päivänä vuodessa. Varsinkin päivätöiden jälkeen luovaa energiaa voi olla vaikea löytää.
Tässä jutussa paljastan 10 pientä niksiä, joilla houkuttelen kirjoittamisen iloa esiin. Voisivatko nämä keinot auttaa sinutkin pääsemään akuutin kirjoitushaluttomuuden ylitse?
Lue myös: Näin pääsin ylitse kirjoittamisen esteistä – 7 keinoa, joilla lopetin kirjoittamisen karttelun
1. Hanki kirjoitusevästä
Pala suklaata ja kupillinen ihanaa teetä tekee ihmeitä, kun kirjoittaminen tökkii.
2. Rakenna kirjoitusmaja – tai etsi muu täydellinen, inspiroiva kirjoituspaikka
Olen suositellut lukumajan rakentamista ihmisille, joilla lukeminen tökkii. Miksei kirjoitusmaja voisi auttaa siis kirjoitusjumeihin?
Jokin muukin ihana kirjotusmiljöö voi saada tekstin virtaamaan. Tampereella suosikkipaikkojani ovat teehuone The Hidden, Kahvila Runo ja Sampolan kirjasto, jonne tulvii isoista ikkunoista luonnonvaloa.
3. Käy kävelyllä – tai suihkussa
Olen saanut joitakin parhaita ideoita työstämiini teksteihin ollessani suihkussa tai kävelyllä. Ilmeisesti en ole ainoa. Jenny Fagerlund ja Caroline Säfstrand kertovat Skriv feeldgood -kirjassa, että jopa 72 prosenttia erääseen tutkimukseen osallistuneista yrittäjistä kertoi saaneensa isoimman huippuideansa suihkussa.
4. Palkitse itsesi
Kirjailija Joanna Heinonen kannusti viime kesänä kirjoitusretriitissä asettamaan omalle kirjoitusprojektille välitavoitteita ja miettimään, miten niiden saavuttamisesta voisi palkita itsensä.
Siispä tein itselleni palkintolistauksen. 25 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa söpöjä tarroja. 50 sivua editoitua tekstiä – saan käydä uudessa kahvilassa. 75 sivua editoitua tekstiä – saan ostaa uuden ihanan muistivihkon.
Nyt puolen vuoden testailun jälkeen olen vakuuttunut, että itsensä palkitseminen aina silloin tällöin on parasta ikinä.
5. Kirjoita tekstiä siitä kohdasta, joka tuntuu hauskimmalta
En kirjoita tekstiä kronologisesti, vaan kirjoitan ensin ne kohdat, jotka kutsuvat puoleensa erityisesti. Kirjoitan kohdasta, jonka kirjoittaminen tuntuu jännittävältä, hauskalta, kutsuvalta, innostavalta.
Jätän viimeiseksi kohdat, joiden kirjoittaminen tuntuu tahmealta. Näin olen saanut jo paljon tekstiä aikaan ja ehkä myös alitajuisesti työstänyt vaikeita kohtia, kun tulee aika kirjoittaa niistä.
6. Kirjoita kauniiseen muistikirjaan ihanalla kynällä
Vaikka pääasiassa kirjoitan tietokoneella, käsin kirjoittaminen auttaa tekstin solmukohdissa. Suunnittelen vihkoihin ja muistikirjoihin tekstin rakennetta, kirjoitan kohtausten alkuja, teen to do -listoja, luonnostelen vaikean henkilöhahmon ääriviivat.
Viime syksynä innostuin myös ostamaan söpöjä kyniä. Kynä, jossa on kirahvin kuva tai vilkkuva valo, saa odottamaan hetkeä, jolloin siihen saa seuraavan kerran tarttua.
7. Lue inspiraatiokirjaa
Olen kasannut kirjoituspöydälleni pienen pinon kirjoja. Niiden aihepiireissä, tyylissä tai äänessä on jotakin sellaista, mitä haluaisin itsekin tavoittaa.
Kun kirjoittaminen tökkii, tartun kirjaan ja lukea muutaman sivun. Tämä auttaa palauttamaan mieleen, mitä kohti olen menossa – toivottavasti jotakin yhtä suurenmoista kuin ihailemani teos!
8. Tee soittolista, joka sopii tekstillesi täydellisesti
Kirjoitusrutiineihini kuuluu, että aloitan aina kirjoittamisen kuuntelemalla käsikirjoitukseni teemabiisin. Se auttaa pääsemään tekstin maailmaan, toimii porttina kirjoittamattomuuden ja kirjoittamisen välillä. Soittolistalta löytyy myös muita kappaleita, jotka sysivät kirjoittamista eteenpäin.
9. Vaihda tekstiä
Kun kirjakäsikirjoitus ei edisty, siirryn hetkeksi kirjoittamaan jotakin ihan muuta. Teen pienen kirjoitusharjoituksen, kirjoitan ajatuksenvirtaa kaksi sivua, kirjoitan novellin tai runon.
Luovuudelle tekee hyvää välillä vähän väistellä ja kuljeskella sivupoluilla. Kirjoittaminen pitää yllä kirjoittamista.
10. Älä kirjoita
Kirjailija Elina Rouhiainen muistutti Instagramissa viime kesänä, että välillä pitää olla myös kirjoittamatta. Kirjoittajan on osattava päästää irti liiasta kontrollista ja pakosta.
Ajattelen, että kirjoittamattomuuskin on tärkeä osa luovaa prosessia. Sen aikana kirjoittaja tekee huomioita ja aivot prosessoivat tekstiä eteenpäin – joskus alitajuisestikin.
Salli siis itsellesi haahuilu. Sitäkin tarvitaan!
Yksinpeli – Alice Osemanin rakastetun YA-romaanin loppu on lukijalle pettymys
Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa.
Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti.
Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä.
Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään.
Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)
Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen
Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä.
Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja.
Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni.
Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla.
Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä.
Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle.
Loppupuolella kerronta horjuu
Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa.
Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi.
Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt.
Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä.
Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa
Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö.
Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä.
Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella:
"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)
Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.
Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli – kaamean koukuttava entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerta
En yleensä lue elämäkertoja. Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, 2023, suom. Saara Pääkkönen) herätti kuitenkin kiinnostukseni, vaikka entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerrallinen muistelmateos kuulostikin lähtöasetelmaltaan piinaavalta.
Jenneten äiti haluaa, että hänen tyttärestään tulee kuuluisa näyttelijä. Siksi hän alkaa viedä tytärtään koe-esiintymisiin, kun tämä on 6-vuotias. Lapsi ei osaa ilmaista äidilleen, ettei hän oikeastaan haluaisi näytellä. Hän kuitenkin haluaa, että äiti on onnellinen, joten hän yrittää pärjätä mahdollisimman hyvin.
Väkivalta kääriytyy tekstistä esiin kerros kerrokselta. Jenneten äiti uhkailee isää veitsellä, kun tämä saapuu kotiin töistä odotettua myöhemmin. Äiti ei anna lapsensa peseytyä itse vielä teini-iässäkään ja tekee tälle säännöllisiä rintojen ja alapään tutkimuksia vielä silloinkin, kun tämä on 17-vuotias. Äiti opettaa Jennetelle anoreksian tytön ollessa 11-vuotias. Asiat näyttäytyvät lapsi-Jennetelle epämiellyttävinä, mutta hyväksyttävinä. Hänen äitinsähän vain ajattelee hänen parastaan.
Onneksi äitini kuoli käsittelee rankkoja aiheita mustalla huumorilla
Kuten kansikuvasta ja kirjan nimestä voi päätellä, Onneksi äitini kuoli lähestyy karmaisevia aiheitaan mustalla huumorilla. McCurdy kirjoittaa välillä lakonisesti, välillä pienet toteamukset tuovat tekstiin huumoria. Vaikka aiheena lapsen manipulointi, tähän kohdistettu henkinen väkivalta ja tämän kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen kuulostavat todella, todella rankoilta, kirja ei hukuta alleen.
Tämän voi kuitenkin sanoa vain äärimmäisen etuoikeutettu lukija, jolla ei samanlaista traumaa kuin Jennetellä. Sisältövaroitukset kannattaa tarkistaa ennen kirjan aloittamista. Väkivallan lisäksi kirjassa kuvaillaan muun muassa arkea erilaisten syömishäiriöiden kanssa, alkoholismia ja pakko-oireita.
Luulen, että kirjan jääminen tunnetasolla melko etäälle johtuu myös siitä, että kirjan luvut pomppivat jonkin verran. Yksi luku näyttää yhden hetken elämästä. Jännitettä ehditään rakentaa melko lyhyiden hetkien ajan. Vaikuttavimpana ja kaameimpana mieleeni jää kohtaus, jossa Jennette lähtee rantalomalle salaisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävästä Jennette ei ole uskaltanut kertoa äidille. Kun parista otetut paparazzikuvat päätyvät äidin silmiin, äiti raivostuu. Äidin lähettämät haukkumissähköpostit ovat kaameaa luettavaa.
Onneksi äitini kuoli käsittelee aiheitaan elokuvamaisesti: lukijalle näytetään kohtaus, mutta sitä ei juuri reflektoida. Teos ei juuri tarjoa lukijalle tulkintoja tapahtumista, vaan lukijan pitää itse päättää, mitä hän ajattelee siitä, mitä näkee. Kun tapahtumia ei jäädä tutkailemaan ja pyörittelemään, kirjasta tulee nopeasti luettava ja äärimmäisen koukuttava. On pakko lukea, mitä seuraavaksi tapahtuu. Löytyykö seuraavasta luvusta vielä jotakin järkyttävämpää ja hirveämpää kuin mitä on jo nähty?
Reflektion puute jättää teoksen vähän ontoksi. Onneksi äitini kuoli pitäytyy yksinomaan Jenneten kokemuksessa, eikä McCurdy pohdi esimerkiksi sitä, uskooko hän, että muillakin lapsitähdillä on samanlaisia kokemuksia tai tutkaile laajemmin lapsinäyttelijöiden käyttämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Hän antaa omien kokemustensa puhua puolestaan, mutta samalla jään kaipaamaan jonkinlaista tapahtumien kytkemistä laajempaan kontekstiin, jotakin suurempaa kehystä.
Ansioituneinta Onneksi äitini kuoli -kirjassa on ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus
Ansioituneinta teoksessa on mielestäni ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus. Vaikka äiti hyväksikäyttää Jennetteä monin tavoin, Jenneten on vaikea vielä äidin kuolemankaan jälkeen käsitellä ajatusta, että äiti on ollut manipulatiivinen ja väkivaltainen. Teos kuvaa kaamean hienosti sitä, millaisen haavan ihmiseen jättää se, kun väkivaltaa harjoittaa itselle läheinen ihminen.
Pidän myös siitä, ettei kirja kuvaa pelkästään traumaa. Se näyttää myös alun Jenneten toipumisprosessista ja sen vaikeudesta. Erityisen riipaisevana näyttäytyy syömishäiriön riepoteltavana oleminen ja sitä vastaan tappeleminen.
McCurdy tunnetaan parhaiten Nickelodeon-tuotantoyhtiön iCarly-nuortensitcomista. Olen itse katsonut ehkä sivusilmällä joitakin pätkiä, mutta en todennäköisesti yhtäkään kokonaista jaksoa alusta loppuun. Olen kuitenkin ollut monen Disney Channelin nuortensitcomin fani teininä. Sitä kautta kirja aiheuttaa epämiellyttävän tunteen: kuinka monen muun lapsinäyttelijän tarina on samanlainen kuin Jennetellä? Olenko viettänyt oman teini-ikäni nauraen komedioille, joita tekevät teinit ovat olleet syvästi onnettomia?
P. S. Aikuiset-sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola on äänikirjan lukijana maaginen. Alkuperäisteoksen lukee äänikirjaksi Jennette McCurdy itse. Hänenkin luennastaan olen kuullut kehuja.
Syksyn 2023 kiinnostavimmat kirjat: nämä 14 teosta haluan ehdottomasti lukea!
On taas se aika vuodesta, kun innostun lukemattomasta määrästä uutuuskirjoja ja ahdistun, kun tajuan, etten todennäköisesti ehdi lukea läheskään kaikkea kiinnostavaa. Voi miksei ihminen voisi saada joka syksy ja kevät töistä lukulomaa, jonka ainoa tarkoitus olisi ahmia kiinnostavia kirjoja? Jos jokin firma joskus tällaisen lanseeraa, lupaan tulla teille töihin!
Kokosin yhteen tänä syksynä ilmestyvistä kirjoista 14, jotka kiinnostavat minua kaikista eniten. Voi miten paljon upean kuuloisia kirjoja tänä syksynä ilmestyykään!
Lue myös: Kevään 2023 kiinnostavimmat kirjat: nämä 12 kirjaa haluan ehdottomasti lukea
Syksyn 2023 kiinnostavimmat kirjat: nuortenkirjat ja YA-kirjat
1. Ali Hazelwood: Shakkimatti (WSOY, suom. Inka Parpola)
Odotan tätä kirjaa valtavan paljon – varsinkin, koska rakastan Queens Gambit -Netflix-sarjaa. Shakkimatti kertoo 20-vuotiaasta shakkinero Mallorysta, joten yhteys Queen Gambitiin tuntuu ilmeiseltä.
Ilmestyy marraskuussa 2023.
2. Alice Oceman: Yksinpeli (Tammi, suom. Viia Viitanen)
Heartstopper-ilmiöltä ei ole voinut viimeisen vuoden aikana välttyä. Jo ennestään suosittu sarjakuvasarja otti kokonaan uusia kierroksia, kun Netflix-sarjan ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi kesällä 2022. Kiinnostavaa on, että Heartstopper-sarja on syntynyt Yksinpelin spin-offina. Haluan nähdä, mistä kaikki on saanut alkunsa!
Yksinpeli kertoo Heartstopperista tutun Charlien isosiskosta Torista. Viime vuonna Torilla oli vielä ystäviä, mutta sitten jotakin tapahtui. Nyt hän on yksin ja torjuu vanhojen ystävien lähestymisyritykset. Koulussa hämmennystä aiheuttaa Yksinpeli-blogi.
Ilmestyy elokuussa 2023.
3. Laura Lähteenmäki: Laske salaa kymmeneen (WSOY)
Lapsuuden kymmenen viimeistä leikkiä. Niistä kertoo Laura Lähteenmäen nuortenromaani Laske salaa kymmeneen. Kuulostaa niin kauniin surumieliseltä ja Kaisu Sandbergin tekemä upea kansi on niin kutsuva, että tämä on pakko lukea.
Ilmestyy syyskuussa.
Syksyn 2023 kiinnostavimmat kuvakirjat
4. Martina Moliis-Mellberg & Sanna Mander: Pieni runomieli (S&S, suom. Henriikka Tavi)
Kotimatka koulusta sujuu riimitellen, kun sisarukset keksivät hupsuja ja nokkelia riimejä näkemistään asioista. Kustantaja lupaa, että kirja herättelee lukijansa kehittelemään omia sanaleikkejä. Sanna Manderin postikortit ovat hurmaavia, joten minulla on korkeat odotukset myös teoksen kuvituksesta!
Ilmestyy syyskuussa 2023.
5. Laura Ruohonen & Linda Bondestam: Konkkaronkka (Otava)
Kustantajan mukaan runotarina Konkkaronkka on Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? -kirjan pikkusisko. Jo pelkästään tämä riittäisi siihen, että lisäisin teoksen syksyn odotetuimpien kirjojen listalle. Lisäksi kuitenkin Laura Ruohosen Otus Opus ja Linda Bondestamin Elämäin pohjalla – yksinäisen aksolotlin tarina ovat vakuuttaneet minut siitä, että näissä tekijöissä on jotakin maagista.
Konkkaronkassa äiti ja kolme villiä lasta lähtevät seikkailemaan ja matkustavat kohti salaperäistä saarta. Kuten kirjallisessa esikuvassaan, myös tässä teoksessa on reikiä, jotka johdattavat seuraavaan kuvaan.
Ilmestyy lokakuussa 2023.
6. Maria Vilja: Villikissareppu (Karisto)
Tästä kirjasta kiinnostuin puhtaasti hurmaavan nimen takia! Rosali on aloittamassa esikoulun. Rosalilla on näkymätön reppu, johon kertyy ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Eskarin ensimmäisenä päivänä repulle kasvaa villikissan jalat. Rosali joutuu miettimään, miten repun saa kesytettyä.
Kirjan alkuasetelma kuulostaa kutkuttavalta ja koskettavalta. Teos kuvaa myös erityisherkkyyttä, joka kuulostaa kiinnostavalta teemalta lastenkirjassa.
Ilmestyy syyskuussa 2023.
Syksyn 2023 kiinnostavimmat romaanit
7. Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire (Kosmos)
Rakastin Aino Vähäpesolan Onnenkissaa, joka ilmestyi joitakin vuosia sitten. Sen vuoksi olenkin erittäin kiinnostunut näkemään, millainen Vähäpesolan toisinkoinen on.
Myös romaanin aihe kiinnostaa: teos kertoo kustannustoimittajasta, joka saa työpöydälleen tietokirjan urkujen historiasta. (Olenko jo kertonut, että rakastan kaikkea, mikä sijoittuu kirjallisuusmaailmaan?) Lisäksi kirjan kerrotaan käsittelevän elämän pyhiltä tuntuvia hetkiä. Olen myyty.
Ilmestyy lokakuussa 2023.
8. Rupert Holmes: Näin murhaat pomosi – McMastersin murhaopas (Bazar, suom. Elina Salonen)
Myönnetään: minussa on sen verran synkkyyttä, että tämä kirja päätyi listalle ihan pelkästään kammottavan herkullisen nimensä takia.
Minua myös kiehtovat erilaiset oppilaitosromaanit, ja Rupert Holmesin kirja kertoo akatemiasta, jossa opiskelee murhaa hautovia rikollisia. Akatemian lopputyönä pitää suorittaa täydellinen murha, josta ei jää kiinni. Huh, miten lupaavan kuuloista!
Ilmestyy syyskuussa 2023.
9. Lydia Millet: Lasten raamattu (S&S, suom. Arto Schroderus)
Kaksitoista lasta viettää kesää vanhempineen, ja hirmumyrsky lähestyy. Vanhemmat eivät tunnu välittävän, vaan keskittyvät nauttimaan olostaan. Lapset päättävät pelastautua katastrofilta ilman aikuisia.
Kustantaja kertoo teoksen kuvaavan ilmastokriisiä raamatullisten allegorioiden kautta ja pohtivan sitä, voiko pelastua, jos usko on menetetty.
Rakastan lapsinäkökulmaa romaaneissa ja samoin intertekstuaalisia sokkeloita. Tämä romaani kuulostaa kuin minulle kirjoitetulta!
Ilmestyy syyskuussa 2023.
10. Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & co)
Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän on pieni ilmiö kirjasomessa jo ennen ilmestymistään. Kirjagrammaajat ovat pitkin kesää jakaneet kuvia siitä, miten paljon varauksia kirjalla on kirjastoissa eri puolella Suomea.
Olen seurannut Kurjenmiekan @kellopelikirjasto-kirjatiliä jo vuosia Instagramissa, ja siksikin kirja on omalla lukulistallani. Lisäksi tarina vaikuttaa kiehtovalta: se kertoo salamurhaajista, joiden sydämen paikalla tikittää kellopelisydän. Jos salamurhaaja ei suorita vähintään yhtä murhaa vuodessa, sydän pysähtyy. Jaiks! Odotan jo, että pääsen lukemaan lisää tästä maailmasta!
Ilmestyy syyskuussa 2023.
Syksyn 2023 kiinnostavin sarjakuva
11. Ulla Donner: Luonnollinen näytelmä (S&S)
Ulla Donnerin edelliset sarjakuvateokset Spleenish ja Sontaa ovat onnistuneet sanoittamaan osuvasti kapitalistista ja suorituskeskeistä aikaa, jonka keskellä elämme. Donnerista onkin tullut minulle kirjailija, jonka teokset päätyvät suoraan lukulistalleni, vaikken edes tietäisi vielä, mistä teoksessa on kyse.
Tämä uutukainen käsittelee ilmastotuhoa, jossa eri eliölajien kohtalon ratkaisee, miten hyvin ne pystyvät sopeutumaan ihmisten vaateisiin. Kustantaja lupailee satiiria ja huumoria, mikä kuulostaa sopivalta vastapainolta musertaville aiheille.
Ilmestyy elokuussa 2023.
Syksyn kiinnostavimmat nonfiktioteokset
12. Jennette McCurdy: Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, suom. Saara Pääkkönen)
Äiti haluaa, että hänen lapsestaan tulee tähti. Jennette haluaa tehdä äidin unelmasta totta. Omaelämäkerrallisessa teoksessaan eniten näyttelijätähti Jennette McCurdy kuvaa, millaista on kasvaa nuoreksi kulissien kätköissä. Mukana kuvioissa on kontrollointia, paniikkikohtauksia ja alkoholiongelma.
Kun äiti kuolee syöpään, McCurdy tajuaa voivansa vihdoin asettaa oman hyvinvointinsa äidin toiveiden edelle. Kirjan lähtöasetelma kuulostaa kaamealta ja juuri siksi niin koukuttavalta.
Ilmestyy elokuussa 2023.
13. Silvia Hosseini: Kirjallisuuden kiihottava historia (Gummerus)
Nyt hän tosin kirjoittaa seksistä ja kirjallisuushistoriasta. Onko kuumempaa aihetta? Teoksessa käydään läpi, miten seksiä on kuvattu länsimaisen kirjallisuuden historian eri aikakausina.
Ilmestyy syyskuussa 2023.
14. Riina Tanskanen & Samu Kuoppa: Kapitalismin suuri illuusio (Into)
Tietokirjassa käydään läpi yhdeksän keskeistä asiaa, joiden päällä kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmämme lepää. Kustantaja kirjoittaa: "Ihmiskunnan edistyksen airuena esitetty kapitalismi rapauttaa demokratiaa, pitää yllä orjuutta ja ruokkii epätasa-arvoa. Kapitalismi myydään meille ainoana vaihtoehtona, vaikka se on mahdollisista vaihtoehdoista pahimpia."
Tällaiselle kaltaiselleni kapitalismiin jo lähtökohtaisesti kriittisesti suhtautuvalle millenniaalille kirja kuulostaa täydellisen osuvalta. Kiinnostavaa nähdä, miten Tympeät tytöt -sarjakuvistaan tutuksi tullut Riina Tanskanen käsittelee aihetta Samu Kuopan kanssa!
Ilmestyy syyskuussa 2023.
Ilona Tuomisen Seurustelusalaliitto on parasta kotimaista romanttista viihdettä juuri nyt
Kirja, jonka elokuvaoikeudet on myyty jo ennen kuin teos on edes ilmestynyt? Onhan se pakko lukea! Varsinkin, kun Ilona Tuomisen uutuusromaanin nimi on Seurustelusalaliitto (2023, Bazar, kirja saatu arvostelukappaleena). Onko kutkuttavampaa romaanin nimeä olemassa?!
Mistä Seurustelusalaliitto kertoo?
Sannin sulhanen Max jättää Sannin alttarille toisen naisen takia. Samalla Sannin elämästä kaikkoaa suuri osa ystävistä. Sanni muuttaa isoäitinsä vanhaan asuntoon, turkulaiseen puutalo-osakkeeseen kasailemaan itseään ja sydäntään. Miten eksälle voisi antaa näpäytyksen? Feikkiseurustelusuhteen avulla tietenkin!
Fake dating on yksi romanttisen kirjallisuuden suosituista troopeista, ja oli hurjan hauskaa nähdä kotimainen versio troopin hyödyntämisestä. Seurustelusalaliitto ei varsinaisesti tuo trooppiin mitään uutta, mutta käyttää sitä hulvattoman hauskasti vakaalla ja tyylipuhtaalla tavalla.
Pakko sanoa, että lukiessa hieman hämmensi, kun romanssin sankarin nimi oli Jukka ja hänen oli kai kuitenkin tarkoitus olla noin kolmekymppinen. Mielestäni Jukka on viisi-kuusikymppisen miehen nimi. Piti siis lukiessa ihan asettaa aivot eri taajuudelle kuin mihin ne luonnostaan meinasivat asettua. Kolmekymppinen Jukka meinasi tuntua mahdottomuudelta.
Ihanaa romanttista komediaa epäsuhtaisella rytmillä
Kirja alkaa romanttisena komediana. Sitten se kuitenkin muuttuu lempeäksi, vähän hidastempoiseksi feelgoodiksi. Puolivälin käänteen jälkeen teos palaa vauhdikkaaksi romanttiseksi komediaksi. Kirja tuntuikin vähän epätasapainoiselta rytminsä puolesta.
Jos olisin saanut antaa palautetta kirjasta sen kirjoitusvaiheessa, olisin kehottanut tiivistämään alkupuoliskoa. Ehdin jo lukiessani miettiä, mihin romaani on oikein menossa, tapahtuuko kirjassa mitään, vellooko tarina vain paikallaan puutalokorttelin fiilistelyssä koko lopun kirjaa?
Lisäksi romanssin sankari pitää mielestäni esitellä teoksessa viimeistään luvussa kolme. (Tästä on ilmeisesti olemassa montaa koulukuntaa.) Seurustelusalaliitossa romanssin toinen osapuoli tavataan vasta noin kirjan puolivälin tienoilla, mikä aiheutti sen, että loppu tuntui kiireiseltä ja suhde ei saanut kehittyä niin pitkään kuin tällainen slow burn -romanssien ystävä olisi ehkä halunnut.
Pienestä rytmisestä epätasapainosta huolimatta kirja on parasta kotimaista romanttista viihdettä, mitä olen vuosiin lukenut. Lisäksi rakastuin kirjan miljööseen ja nyt haaveilen entistä enemmän muutosta johonkin ihanaan puutalokortteliin. Sivuhenkilöistä suosikikseni nousee Koistinen.
Kun kirjan on saanut luettua, mieleen jää kaiherrus: joko se loppui? Näistä tyypeistä, tätä tarinaa haluaisin lukea lisää! En yhtään ihmettele, että romaanin elokuvaoikeudet on myyty niin vauhdilla.
Arviosta on julkaistu lyhennelmä myös @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Luin klassikkokirjan Järki ja tunteet ja minun oli pakko kirjoittaa kirje kirjailija Jane Austenille
Rakas neiti Jane Austen,
Luin vastikään esikoisteoksenne Järki ja tunteet* (Teos, suom. Kersti Juva, 2020). Vaikka luin nyt teoksen ensimmäistä kertaa, tarina on minulle rakas jo vuosien takaa. Olen nimittäin näyttelijä Emma Thompsonin käsikirjoittaman elokuvaversion suuri fani. Lähdin siis lukemaan alkuperäisteosta toivoen, että pitäisin siitä yhtä paljon kuin filmatisoinnista.
Pakko sanoa, että lukukokemukseni oli paikoin hieman ristiriitainen. Rohkenen nimittäin huomauttaa, että lukija olisi kirjan alussa halunnut nähdä Elinorin ja Edwardin ensikohtaamisen ja rakastumisen! Koska olette päättänyt sivuuttaa tutustumisen kuvaamisen, lukijan on vaikea kiintyä Edwardiin Elinorin tavoin. Lisäksi kummastelen valintaanne jättää kuvaamatta eräs tärkeä kosinta kirjan lopussa!
Jos olisin toiminut kirjanne kustannustoimittajana, olisin myös kehottanut teitä vielä pohtimaan nuorimman siskon, Margaretin, roolia. Nyt hänet mainitaan kirjassa korkeintaan kymmenen kertaa ja hänellä taitaa olla repliikkejä vain yhdessä kohtauksessa. Ehkä Margaretille olisi voinut antaa edes jollakin tavalla merkityksellisen roolin? Vaihtoehtoisesti hänet olisi voinut leikata tekstistä kokonaan pois turhana sivuhenkilönä.
Näistä asioista haluan kiittää teitä kirjoittajana, neiti Jane Austen
Minun on kuitenkin pakko kehua teitä siitä, miten taitava huumorin kirjoittaja olette. Merkitsin kirjaani lukuisia paikkoja, joissa nokkelat sanavalintanne ja viiltävät huomionne huvittivat minua. Kuten moni muukin on huomauttanut, olette ihmistuntijana vailla vertaa.
Minua kiehtoo suuresti se, miten iso osa teoksesta perustuu juoruilulle. Rouva Jennings elää juoruilua varten ja haluaa jakaa kaikki tuoreimmat uutiset tyttäriensä kanssa. Ehkä eräs tuore suosittu televisiosarja ja kirjat, joihin se perustuu, on saanut inspiraatiota nimenomaan Järjen ja tunteen tavasta kuvata seurapiirin juoruilua. Ainakin minä olin näkevinäni yhtäläisyyksiä Bridgerton-sarjan ja Järjen ja tunteen välillä tässä asiassa.
Yksi mieleenpainuvimmista Järki ja tunteet -teoksenne kohtauksista on se, miten hulvattomalla tavalla esittelette lukijalle Edwardin veljen, Robertin. Tuntematon mies koruliikkeessä tilaamassa itselleen hienoa hammastikkurasiaa! Ainakin nykylukijasta tilanteessa on suurta komiikkaa. (Vaikka onkin myönnettävä, että olen katkera siitä, että Robert esitellään tarinassa ikimuistoisemmalla tavalla kuin sankarimme Edward.)
Lisäksi on paikallaan nostaa esiin sekin, miten erinomainen draaman taju teillä on. Kirja on täynnä paljastuksia ja käänteitä, joiden äärellä lukija on epätoivon partaalla: miten kaikki voi tämän jälkeen enää kääntyä sankaritarten parhaaksi? (Eikä kaikki taida päättyäkään kuten sankarittaret ehkä itse toivoisivat.)
Järki ja tunteet näkyvät päähenkilöissä tarinan aikana eri tavoin
Lukiessani mietin paljon sitä, miten teidän aikananne avioliitto on ollut ensisijaisesti taloudellinen sopimus. Kiinnostavaa on mielestäni se, että kun Edwardin epäsopiva kihlaus paljastuu, perhe on valmis hylkäämään Edwardin ja toteamaan, että poika on nyt joutunut turmioon. Tuotte esiin sen, että raha ei ole tärkeää ainoastaan miestä etsivän naisen näkökulmasta, vaan myös varakkaiden perheiden miesten on ajateltava rahaa etsiessään kumppania.
Tämä puoli unohtuu tunnetuimmassa teoksessanne Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, koska teoksen herrasmiehet ovat niin järjettömän rikkaita: heillä on varaa mennä naimisiin kenen vain haluamansa neidon kanssa. Toisin on Järjessä ja tunteessa.
Kuvaatte sekä Willoughbya että Edwardia, jotka molemmat joutuvat miettimään, miten raha vaikuttaa heidän mahdollisuuteensa valita itse vaimonsa. Näiden kahden miehen suhtautuminen rahaan ja kunniaan on kuitenkin täysin erilainen. Siinä missä siskokset Marianne ja Elinor ovat toistensa vastinparit teoksessa, myös Willoghby ja Edward ovat toistensa vastinparit.
Keskustelimme Järki ja tunteet -teoksesta lukupiirissäni ja siellä tehtiin hieno tulkinta siitä, että vaikka kirjassa siskoksista Marianne edustaa suurimman osan ajasta tunnetta ja Elinor järkeä, heidän solmimissaan avioliitoissa tilanne muuttuu. Elinor on se, joka avioituu lopulta rakkaudesta ja Marianne järjestä – oppien vasta ajan myötä rakastamaan miestään. Haluan kiittää tästä dynamiikan muutoksesta! Se tuntuu juuri sopivalta loppuratkaisulta.
Lukukokemuksesta kiittäen
Uskollinen lukijanne
(*Kirja saatu kustantajalta.)
Kiira Korven Hyppää vaan! -teoksen ympärillä käyty keskustelu herätti kysymyksen: voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan?
Pakko myöntää. Kun luin Arttu Seppäsen kirjoittaman kritiikin Kiira Korven runoteoksesta Hyppää vaan! (Otava, 2023), nauroin ääneen.
Analyysi oli niin suorasukaisen viiltävää, että se herätti minussa suurta riemua. Vaikka rakastan kirjallisuuskritiikkejä, jotka tarkastelevat teosta monesta eri näkökulmasta, välillä tiukka, tarkasti valittu näkökulma ilahduttaa minua lukijana. Seppänen tykittelee argumenttejaan eikä säästele sanojaan. Pidän siitä, miten rehellinen kirjoittaja on sekä itselleen että lukijoilleen.
Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki kulminoituu siihen, että Kiira Korven "teos on surkea runokirja". Seppänen kuitenkin kohdistaa kritiikin myös kustantajaan toteamalla, että jonkun kustantamossa olisi pitänyt hoksata, että runot ovat huonoja ja siksi teos olisi pitänyt jättää julkaisematta.
Moni on suivaantunut Seppäsen kirjoittamasta kritiikistä ja sen anteeksipyytelemättömästä tyylistä. Keskustelua ovat leimanneet melko kummalliset väitteet ja tulkinnat siitä, mitä kritiikki oikein on ja miksi sitä kirjoitetaan.
On varmaan tarpeen kerrata muutama perusasia:
- Kritiikki ei ole kiusaamista. Jokainen julkaistu teos on julkinen ja sitä kautta asetetaan alttiiksi kritiikille.
- Kritiikin ei tarvitse miellyttää tai mielistellä ketään.
- Kritiikin pitää saada olla myös viiltävää ja suorasukaista.
- Kritiikki ei ole suositus tai mainos. Myös negatiivisia kritiikkejä pitää voida kirjoittaa.
- Kriitikko ei kirjoita kirjailijalle, hän kirjoittaa lukijoille.
- Kriitikon sana ei ole absoluuttinen totuus. Se on yhden kirjallisuuden asiantuntijan tulkinta ja luonnehdinta.
Näiden muistutusten myötä haluan tarkastella käytyä keskustelua kolmesta näkökulmasta: kuka voi olla runoilija, onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta ja onko julkkisten kirjoittamilla kirjoilla itseisarvoa?
Voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan?
Arttu Seppäsen kritiikin jälkeen Turun kirjamessut kiiruhti julkaisemaan Instagramissa kannanoton, että runous kuuluu kaikille. Kyllä! Todellakin kuuluu! Olen täsmälleen samaa mieltä.
Runoutta pitää saada kaikkien kirjoittaa ja kaikkien lukea. Silti meidän pitäisi arvostaa sitä, että ihminen on hionut taitonsa huippuunsa ja opetellut oman alansa ammattilaiseksi. Runoilijoiden ammattitaitoa pitää arvostaa siinä missä muidenkin ammattilaisten osaamista.
Mielestäni on absurdi ajatus, ettei kirjallisuutta saisi arvioida ja että sen laadusta ei saisi keskustella. Jos ajattelemme, että kaikki tekstit ovat yhtä hyviä, johdamme itseämme harhaan. On olemassa monenlaisia erilaisia keinoja rakentaa vaikuttava teksti tai käyttää kieltä oivaltavasti.
Kiira Korpi on yksi Suomen rakastetuimpia taitoluistelijoita. Hän on käyttänyt taitojensa hiomiseen tuhansia tunteja. Mielestäni luisteleminen kuuluu kaikille, mutta ymmärrän silti miksei minua, täydellistä amatooriä, päästetä taitoluistelukisoihin mittelemään taidoistani.
Samalla tavalla kuin arvostamme taitojen hiomista taitoluistelun saralla, meidän pitäisi arvostaa myös taitojen hiomista kirjoittamisen saralla.
Korven teksteistä paistaa valitettavasti läpi se, ettei hän ole hionut kirjoitustaitojaan yhtä pitkälle kuin moni pidempään kirjoittanut.
Onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta?
Olkaamme siis rehellisiä. Kiira Korven teos on julkaistu rahan takia.
Jo viime kesästä lähtien Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua siitä, kuka saa olla kirjailija ja onko epäreilua, että vaikuttajat ja julkkikset pääsevät ohituskaistaa pitkin kustantamojen listoille.
Aihe herättää ymmärrettävästi närää ammattikirjailijoissa, kun toimeentulo on niukkaa ja teoksia on vaikea saada julki.
Seppänen kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissä: "Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta."
Tämän painavammin asiaa ei varmaan voisi ilmaista. Runoutta ei juuri kustanneta. Kaikki empatiani jokaiselle, joka yrittää raapia elantonsa kokoon runoilijana.
Silti ajatus siitä, että teoksen julkaiseminen oli vastuutonta, on mielestäni hurja.
Entä jos tämänkaltaiset teokset ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että kustannustoiminta ylipäätään voi jatkua Suomessa? Entä jos oikeastaan teoksen julkaisematta jättäminen olisi vastuutonta?
Eikö tällaisilla julkkiskirjoilla nimenomaan turvata kustannustoiminnan jatkuvuutta ja rahoiteta pienempilevikkisten, mahdollisesti taiteellisesti ansioituneempien kirjoittajien teoksia?
Esimerkiksi Korven runoteoksen julkaissut Otava julkaisee tänä keväänä myös Marianna Kurton runoteoksen Ellen Valkeudessa. Yksi teos ei paina paljoa kokonaisuudessa, mutta toisaalta myöskään Korven teokselle ei pitäisi antaa liian suurta painoarvoa yksittäisenä teoksena.
Koska lopulta Hyppää vaan! on juuri sitä: yksi teos laajassa kustannusohjelmassa. Paljon yhden teoksen julkaisemista vastuuttomampaa olisi linjata, että kustantamo julkaisee jatkossa pelkästään julkkisten kirjoittamia kirjoja. Siihen pisteeseen ei onneksi yksikään kustantamo ole vielä kai päätynyt.
Eikö kaikki lukeminen ja kirjallisuus kuitenkin ole arvokasta?
Lopulta jäljellä on enää yksi kysymys. Onko Kiira Korven teoksella arvoa muunakin kuin mahdollisena myyntihittinä ja kustantamon talouden tasapainottajana?
Itse ajattelen, että mikä tahansa teos, joka saa ihmisen lukemaan, on arvokas. Lukemisella on itseisarvo. Oli kirja sitten vaikuttajan, julkkiksen tai ammattikirjailijan kirjoittama, kaikki lukeminen on arvokasta.
(Okei, Mein Kampfin lukemisella ei välttämättä ole itseisarvoa. Eikä sillä, jos luet pomminrakennusohjeita netistä. Mutta tajusit varmaan, mitä tarkoitin.)
Korven kirjaa on parjattu siitä, että teos on yksinkertainen ja naiivi. Me kuitenkin tarvitsemme myös yksinkertaista kirjallisuutta. Lukukeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 11 prosentilla ja nuorista 13,5 prosentilla on heikko lukutaito. He eivät välttämättä voi hypätä lukemaan vaikeaa, monitulkintaista lyriikkaa.
Kiira Korven teos on siis myös esteettömyysteko. Se mahdollistaa aforismimaisen lyriikan lukemisen myös niille, jotka eivät (vielä) pysty lukemaan monimutkaisia runoteoksia.
Korven tekstit muistuttavat kovasti esimerkiksi Rupi Kaurin nuorille suunnattuja runoja, jotka muutama vuosi sitten herättivät ihastusta somessa. Niillä oli suuri fanikunta, mutta myös intohimoiset vihaajansa, jotka olivat sitä mieltä, ettei kyse ole runoista lainkaan.
Uskon, että myös Korven tekstit voivat resonoida useissa lukijoissa. Kirjallisuudessa hienointa on se, että jokainen teos yleensä löytää myös heidät, jotka kyseistä tekstiä rakastavat.
Häh? Mitä minä oikein siis yritän sanoa?
Tiedän, että tekstini on polveillut ja mutkitellut. Minun olisi pitänyt rajata sanottavani yhtä viiltävän terävään muotoon kuin Arttu Seppänen. Kirjoittajana minulla on selvästi vielä opittavaa tällä saralla.
Tässä kuitenkin pääpointtini kiteytettynä:
- Kritiikki on hieno ja arvokas tekstilaji. Sen pitää saada jatkossakin olla suorasukaista ja viiltävää ja terävästi argumentoitua. Ketä lässähtäneet, kädenlämpöiset kritiikit palvelevat?
- Kirjallisuuden arvioiminen ja kirjallisuuden laadusta keskusteleminen on kirjoitustaidon ja kirjallisuuden rakastamista. Kirjoittaminen on taito, jota ihminen voi hioa, aivan samalla tavalla kuin vaikka taitoluistelu. Kirjoittamistaitoa pitäisi arvostaa ja ihailla samalla tavalla kuin muitakin taitoja.
- Vaikka kirjallisuus olisi joillakin mittareilla mitattuna kehnoa tai keskinkertaista, se voi silti olla arvokasta ja siitä voi ja saa nauttia.
- Uskon, että Kiira Korven Hyppää vaan! -teoksella on paikkansa. Se voi houkutella kirjallisuuden ääreen ihmisiä, jotka eivät muuten lukisi. Se voi tarjota vertaistukea ihmisille, jotka käsittelevät omaa eroaan. Lisäksi teoksen myyntituotoilla mahdollistetaan muiden teosten julkaisu.
Lopuksi on vielä todettava, että myös monimutkaista, vavahduttavan taidokkaasti kirjoitettua lyriikkaa pitää käsitellä näkyvillä paikoilla kritiikeissä. Sitä pitää arvostaa, kustantaa, vaalia ja ennen kaikkea lukea. Runouden lukemistalkoisiin me kaikki kirjallisuudenystävät voimme onneksi osallistua!
Holly Bournen Teeskentelyä on kipeä, raivoisa ja valoisa feministinen romaani
Holly Bournen Teeskentelyä (2021, Gummerus, suom. Kristiina Vaara, kirja pyydetty kustantajalta arvostelukappaleena) on uuden ajan vihaista, feminististä kirjallisuutta. Kipeää, raivoisaa ja silti valoisaa.
Bourne tunnetaan ehkä parhaiten nuorille aikuisille kirjoittamistaan romaaneista, kuten Oonko ihan normaali? ja Niin käy vain elokuvissa. Teeskentelyä-kirja on kuitenkin suunnattu aikuisille.
Tässä välissä on syytä todeta sisältövaroitukset! Teeskentelyä käsittelee muun muassa seksuaalista väkivaltaa ja raiskausta. Käsittelen näitä teemoja myös tämän postauksen seuraavissa osissa.
Mistä Holly Bournen Teestentelyä kertoo?
Teeskentelyä kertoo kolmekymppisestä Aprilista, jonka ex-poikaystävä on raiskannut. April yrittää jättää väkivaltaisen kokemuksen taakseen, mutta ollessaan treffeillä uusien ihmisten kanssa hän törmää toistuvasti seksismiin ja urpoileviin miehiin.
April uskoo, että ainoa keino löytää parisuhde on ruveta Greteliksi, fantastiseksi naiseksi, josta kaikki miehet haaveilevat. Niinpä hän kirjautuu treffisovelukseen nimellä Gretel valmiina hurmaamaan kaikki miehet.
Mutta mitä tapahtuu, kun Aprilin elämään astelee mies, josta hän kiinnostuu toden teolla? Voiko suhteesta koskaan tulla mitään pidempiaikaista, kun mies luulee seurustelevansa Gretel-nimisen naisen kanssa?
Teeskentelyä kuvaa riipaisevalla tavalla seksuaalista väkivaltaa
En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa olisi yhtä upealla tavalla käsitelty raiskauksen aiheuttamaa traumaa. Usein raiskauksen käsittely typistyy raiskaustilanteen kauhun kuvaamiseen, mutta pitkäaikaiset vaikutukset uhriin sivuutetaan kokonaan.
Teeskentelyä edistääkin erinomaisella tavalla seksuaalisen väkivallan uhrin ymmärtämistä. Kirja myös hälventää raiskausmyyttejä (eli virheellisiä raiskaukseen liittyviä käsityksiä) mielettömän hienosti!
Tuntuu jotenkin tosi väärältä olla fiiliksissään kirjasta, joka käsittelee näin kamalaa aihetta. Kuitenkin vahingollisia ja virheellisiä mielikuvia raiskauksesta välittäviä representaatioita on niin paljon, että tämä yksi, jossa kaikki on kuosissa, saa tällaisen seksuaalista väkivaltaa gradussaan tutkineen humanistin sydämen läikähtelemään riemusta.
Samalla kirjan sanoma on valoisa: vaikka seksuaalinen väkivalta on hirveää, traumatisoivaa ja kammottavan yleistä, siitä on mahdollista selvitä.
Myös Bournen nuorille aikuisille kirjoittama kirja Syitä itkeä julkisesti (Gummerus) käsittelee väkivaltaista parisuhdetta. Kirjassa sivutaan myös raiskaustraumaa, mutta pääpaino on kontrolloivan parisuhteen kuvaamisessa ja siinä, miten suhteesta voi toipua.
Kirja saa sekä itkemään että nauramaan
Teeskentelyä ei ole vahvoilla ainoastaan seksuaalisen väkivallan kuvaamisessa. Taas kerran Bourne onnistuu nimittäin luomaan moniulotteisen päähenkilön, joka herättää lukijassa voimakkaita empatian tunteita. Kuten aina, Bourne kuvaa myös naisten välistä ystävyyttä kauniisti.
Lisäksi kirjassa käsitellään todella raastavasti ja hienosti sitä, miten naiset pienentävät itseään deittaillessaan, jotta miehen hauras maskuliinisuus ei kärsisi.
Kirjassa on oikeastaan kaikki kohdallaan. Ainoastaan chick lit -kirjallisuuden klassikkokliseelle, gay best friend -hahmolle rypistelin kulmiani. Ihanaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuvataan, mutta stereotyyppinen tapa representoida aina vähän tympii.
Kirja sai itkemään, se teki vihaiseksi, se synnytti perhosia vatsanpohjaan – ja aika ajoin myös nauratti. Melkoinen vuoristorata, aivan upea sellainen!
Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Instagram-tililläni @tarinannuppuja. Tekstiä on täydennetty blogia varten.