Tarinan­nuppuja

Kesäloman vapautta, ihmissuhdekipuilua, pinnan alla kuplivia salaisuuksia. Tätä kaikkea on Taina Niemen hurmaava Ämpärikesä (2024, *kirja saatu mainostarkoituksessa Otavalta). Otavan nuortenromaanikilpailun voittajateos etenee niin sulavasti, että kun lukemisen on aloittanut, tarinan imusta ei pääse irti.

Ysiluokka on juuri päättynyt, ja viisi nuorta etsii itseään alkaneessa kesässä. 

Samu matkustaa toiselle paikkakunnalle tapaamaan ihastustaan. Matilda ja Meri ovat lähdössä kauan odotetulle road tripille Eurooppaan, mutta päättäri-iltana kaksikon välit alkavat rakoilla. Pahanpojan viitan harteilleen kietonut Arttu karkaa kotoa. Saana kantaa surua mukanaan. Jere ei osaa kertoa edes parhaalle ystävälleen, mitä kotona on meneillään.

Henkilöt lipuvat toistensa ohi, miettivät, mitä uskaltavat paljastaa itsestään toisilleen. Miten löytää oikeat sanat, miten löytää haparoiden reitti toisen ihmisen luo?

"Mutta aina välillä ulkopuolisuus läpäisee mut niin kuin ohittavan junan humahdus aseman sillan alla. Silloin muiden seurassa tuntuu yksinäisemmältä kuin koskaan yksin ollessa." (Ämpärikesä, s. 22)

Kertojaääniä on monta, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin ne alkavat erottua toisistaan. Ehkä nimissäkin on jotain samaa, koska jouduin lukiessa monta kertaa palaamaan taaksepäin ja muistuttamaan mieleen, kenen tarinalinjaan nyt hypättiinkään. 

Samaan aikaan jokainen henkilö tuntuu aidolta rosoineen ja reunoineen. Kun salaisuudet rapisevat, jokaiselle nuorista päähenkilöistä tekisi mieli keittää kuppi teetä, lohduttaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy.

Yhden elämänvaiheen päättymiseen liittyvät haikeus ja siihen sekoittuva riemu tavoitetaan tekstissä upeasti. Dialogi sai hihittelemään, romansseissa on suloista lempeyttä. 

Maria Turtschaninoffin Mantikora (Tammi, 2024, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, kirja saatu arvostelukappaleena) on varhaisnuorille suunnattu kauhuromaani, joka yhdistelee sadunomaista synkkyyttä keskiajan manticora-myyttiin.

Satujen ilkeän äitipuolen arkkityyppi saa kirjassa uuden muodon. Li näkee, että äitipuoli Nina ei ole se, joka väittää olevansa eli rakastava uusi huoltaja hänelle ja Jonas-pikkuveljelle ja kumppani isälle. Kun Li hiippailee yöllä katsomaan Ninaa vuoteen viereen, kasvoissa voi erottaa saumat. Hirviön piirteet on kätketty. 

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. (Mantikora, s. 9)

Tietosanakirjasta Li löytää, mikä Nina oikein on: mantikora. Valitettavasti sen kukistamiseen tarvitaan yksisarvisen sarvi, eikä Li usko sellaisiin. 

Manticora-olento tunnetaan keskiajan eurooppalaisista myyteistä, ja alkujaan se on kulkeutunut läntiseen kerrontaperinteeseen Persiasta. Mantikora on melko uskollinen klassisille manticora-kuvauksille: olennolla on kolme riviä hampaita, leijonan ruumis ja ihmisen kasvot. Sen alkuperäinen nimi merkitsee ihmisensyöjää, sillä sen kerrotaan hotkaisevan uhrinsa kokonaisina. Keskeinen ero myyttien manticoran ja kirjan mantikoran välillä on siivet, jotka sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Peter Bergting on hahmolle piirtänyt. Niitä ei keskiaikaisista manticora-kuvista tyypillisesti löydy.

Siinä missä moderni fantasiakirjallisuus on jo pitkään ammentanut kentaureista, aarnikotkista, haltioista, sfinkseistä, yksisarvisista, minotauroksista ja muista myyttisistä olennoista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmään manticora-hahmoon kirjallisuudessa. Hahmon esitteleminen nykylukijalle tuntuu oivaltavalta ja tuoreelta.

Kuvitus syventää kauhun tunnelmaa

Mantikoran tarina on suoraviivainen, tyylipuhdas suoritus. Juoni etenee vauhdilla ja pitää otteessaan. Jännitettä rakennetaan pienillä keinoilla. Nina lihottaa Litä ja pikkuveljeä herkkupalaksi itselleen. Isä ei usko Ninan olevan hirviö, Li on ainoa, joka näkee Ninan naamion läpi. Nina tuntuu tarkkailevan Litä koko ajan. 

Voisin karata kotoa. Lähteä pois, paeta. Mutta en voi jättää Jonasta. (Mantikora, s. 38)

Kauhu täydentyy kuvituksen myötä. Peter Bergtingin kuvia hallitsevat utuiset, yöntummat sävyt, jotka luovat vahvan uhkaavan vaikutelman.

Kun kirjan avaa, etukannen toisella puolen, mustalla esilehdellä on punaisia, verisen vaikutelman antavia roiskeita. Visuaalisuus alkaa rakentaa kauhun tunnelmaa. Kuvituksiin on piilotettu bongattavaa myös aikuislukijalle. Lin huoneen seinältä esimerkiksi löytyy kaksi 80-luvun kauhuleffajulistetta. 

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee klassinen, saduista tuttu hyvän ja pahan välinen taistelu. Nina edustaa absoluuttista pahaa, Li ja unessa kohdattu yksisarvinen representoivat täydellistä hyvää.

Koska moni tarina pelaa ajatuksella, että uusperheen lapsi kokee äitipuolensa kammottavampana kuin tämä todellisuudessa on, kirjaan voi lukea uudenlaisen hyytävän tason. Entä jos Li onkin erehtynyt? Entä jos Nina onkin aivan tavallinen ihminen, jonka tuhoamista Li suunnittelee?  

Suoraviivaisuus ja sadunomainen epämääräisyys jättää tarinan rakoihin paljon kysymyksiä. Onko Li tuntenut biologisen äitinsä ja mitä tälle on tapahtunut? Miten Nina on ujuttautunut Lin perheen elämään? Miten isä suhtautuu tarinan lopussa siihen, että paholaismainen mantikora on kukistettu? Koska kirja ei anna vastauksia, lukijan mielikuvitus saa täydentää aukot.

Kustantaja suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille. Näkisin tämän toimivan myös yläkouluikäiselle lukijalle, jolla on haasteita pitkien romaanien lukemisessa ja joka etsii 100-sivuista kirjaa, jossa on mukana myös kuvia. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Olisiko maailma parempi, jos kuolinpäivä osattaisiin laskea ennakkoon? Jos hyvästit voisi jättää rauhassa, jos läheistään ei voisi menettää yllättäen? Tähän kysymykseen pureutuu Sini Helmisen Kunnes kuolen -säeromaani (Myllylahti, 2024), ja vastaus käy selväksi heti alkumetreillä. 

Aani elää maailmassa, jossa jokaisen otsaan on tatuoitu ennustus eliniästä. Algoritmi on laskenut, että Aani itse kuolee 17-vuotiaana. Se saa äidin lähtemään ja luokkakaverit välttelemään häntä. Kiusaaminen heijastelee aikuisten asenteita, sillä ikätoverien vanhemmat varoittelevat, ettei Aanin kanssa pidä ystävystyä. 

Lyhytikäisiä päiväperhoja syrjitään myös yhteiskunnan tasolla. Kun kuolinpäivä osataan ennustaa, ihmiselämän arvo kyseenalaistetaan. 

Kannattaako tuhlata rahaa sellaisten koulunkäyntiin, jotka kuolevat nuorina eivätkä maksa koulutustaan verorahoina takaisin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa rahat heihin, jotka elävät pitkään? Kamala, hyytävä ihmiskäsitys huokuu kylmää retoriikkaa, johon törmää toistuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa: kehen yhteiset rahat käytetään, kehen hoitamiseen kannattaa panostaa? 

Kunnes kuolen muistuttaa kauniisti, ettei ihmisen arvo määräydy elämän pituuden, saavutusten, työn tai veronmaksukyvyn perusteella. Se on puolustuspuhe syrjimättömyydelle ja jokaisen elämän ainutkertaisuudelle. 

Kunnes kuolen koskettaa tarkkaan punnituilla sanoilla

Säeromaaneille ominaiseen tapaan Kunnes kuolen yhdistelee sanojen keveyteen painavia aiheita. Se asettuu samalle janalle Sarah Crossanin kuolemantuomiota käsittelevän Kuunnousun ja Kirsti Kurosen nuoren itsemurhaa käsittelevän Pahan puuskan kanssa. 

Tiiviissä muodossa kerronta kirkastuu. Jokainen sana on valittu harkiten. Ihastun siihen, miten vähillä sanoilla lukijaa voi liikuttaa ja koskettaa. 

Moni kansainvälinen YA-romaani käsittelee kuolemaan liittyvän menetyksen tematiikkaa romanssin kautta. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe, Älä mene, Sam ja Lopussa molemmat kuolevat yhdistävät kuoleman käsittelyyn romanssin. Kuoleman kaameutta ja lopullisuutta alleviivataan sillä, että kuolema erottaa rakastavaiset toisistaan. 

Niin paljon kuin rakastankin romansseja, tuntuu merkitykselliseltä ja virkistävältä, ettei Kunnes kuolen ole rakkaustarina, vaan Aanin lähimmäisiin kuuluvat paras ystävä Outa ja isä. Tarinassa kuolema ei saa lisää painoarvoa siitä, että se rikkoo nuoren rakkauden, vaan kirja osoittaa, että ihan yhtä raastavasti ja epäreilusti kuolema erottaa toisistaan ystävykset tai lapsen ja vanhemman. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Onko kuolevan pakko nauttia elämästä?

Miten käyttää päivät, kun niitä on rajallinen määrä? Samaa kysymystä pohtii myös Siri Kolun tänä syksynä ilmestynyt Hohtavat-nuortenromaani (Tammi, saatu arvostelukappaleena). Hohtavissa päähenkilö saa tietää, että maailmanloppu koittaa viikon päästä. Kunnes kuolen -romaanissa tulevaisuudessa häämöttää Aanin henkilökohtainen maailmanloppu. 

Molemmissa teoksissa päähenkilöt joutuvat punnitsemaan, mihin viimeiset hetket kannattaa käyttää. Kello tikittää aikaa piinallisesti eteenpäin, ja lähestyvä loppu pitää jännitteen korkeana. 

Hohtavissa paljastetaan salaisuudet, riidellään, annetaan anteeksi, opetellaan ymmärtämään toista. Kunnes kuolen -kirjassa katse tarkentuu arkiseen ja turvalliseen: vietetään hitaita päiviä rakkaiden kanssa, katsotaan elokuvia, luetaan kirjoja, rapsutetaan koiraa. 

Aani haluaisi tanssia, mutta räpistelevä sydän ei tunnu kestävän. Hän joutuu miettimään, miten jakaa ajan isän ja Outan välillä. Miten sanoa toiselle, että nyt haluaakin viettää aikaa toisen kanssa? 

Iloitse, elä
hymyile nyt saatana
sait uuden mahdollisuuden
miksi viikkaat sen kaappiin? 
(Kunnes kuolen, s. 87)

Kunnes kuolen kuvaa kauniisti myös sitä lamaannusta, jonka lähestyvä kuolema saattaa herättää. Entä jos ei osaakaan nauttia viimeisistä hetkistä niin kuin kuuluisi? Onko kuoleva jollekulle velkaa sen, että elää viimeiset hetkensä täysillä elämästä nauttien? 

Dystopiassa riittäisi tutkittavaa toisenkin teoksen verran

Kunnes kuolen tuntuu alkusoitolta. Siltä kuin jokin suurempi tarina olisi alkamassa. Lopussa avoimeksi jää paljon, ja tarina jää kasvamaan mielessä. Mitä kaikkea lukija ei näe kirjan maailmasta? 

Tarinassa viitataan kapinoiviin jengeihin, joita jotkut päiväperhot muodostavat ja algoritmia vastustaviin aktivisteihin, mutta maailmanjärjestystä vastustavat tahot jäävät kokonaisuudessa melko syrjään. 

Toisin kuin monissa dystopia-romaaneissa, tässä päähenkilö ei keskity yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen tai yhdistä voimiaan kapinallisten kanssa. Tarina on yhden elämän kokoinen. 

Lukijaan jää nälkä kuulla lisää tästä maailmasta ja siitä, mitä romaanin tapahtumien jälkeen käy. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Edith Arkon Aurora/Eino (2024, Hertta, *kirja pyydetty arvostelukappaleena) on herkkä ja koskettava nuorten selkoromaani ihastumisesta, unelmista ja osattomuudesta. 

Yhdeksäs luokka on juuri alkanut. Auroralla on salaisuus. Eino, jota hän ei ennestään tunne, on joutunut hänen takiaan jälki-istuntoon. Aurora ei ole yrittänyt oikaista väärinymmärrystä, ja hän kantaa syyllisyyttä mukanaan. 

Eino ja Aurora päätyvät kotitaloustunnilla samaan ryhmään, ja Aurora hullaantuu heti. Myös Eino kiinnostuu Aurorasta. Ihastuminen on kömpelöä, söpöä, haparoivaa. Jaetaan omat mielenkiinnon kohteet toiselle, mietitään, miten pussaillaan, miten koskettaa toista. Ymmärretään väärin, loukataan, yritetään korjata välit. 

"Ehkä meidän on pakko seurustella", 
Aurora sanoi.
"Ai miksi?" mä kysyin hämmästyneenä.
"Kun se meidän suuteluharjoittelu
on vielä niin pahasti kesken", Aurora sanoi. 
(Eino, s. 73)

Eino on pelannut jääkiekkoa 5-vuotiaasta asti. Hän haaveilee pääsystä jääkiekkoleirille ja paikasta alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Unelmien tavoittelu ja niiden eteen työskenteleminen nousee isoksi teemaksi hänen tarinassaan. 

Auroralla sen sijaan ei ole samalla tavalla tilaa unelmoida suuria. Hänet on otettu huostaan ja hän asuu nuorisokodissa, koska äiti on alkoholisti. 

Turvallisten aikuisten puuttuminen murentaa Auroran luottamusta auktoriteetteihin. Opettajat ja omaohjaaja Kuura tuntuvat käyttäytyvän mielivaltaisesti, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan, miksi Auroralla on paha olla ja mitä hän tarvitsisi tai kaipaisi. Nuoren oma autonomia kapenee. 

"Sinä et voi lähteä tänään minnekään", Kuura sanoi. 
"Miksi?" mä kysyin. 
"Koska minä teen sellaisen päätöksen", Kuura vastasi.
(Aurora, s. 40)

Eino ja Aurora ovat osallisuutensa puolesta toistensa vastinpareja. Einon jääkiekkounelmat toteutuvat pikkuhiljaa valmentajien ja ystävien tuella, Aurora joutuu soittamaan humalassa toikkaroineelle äidille ambulanssin. Hienovaraisesti ja kiihkotta romaani kuvaa, miten Auroran perhetilanne asettaa hänet haavoittuvaiseen asemaan. 

Pikkuhiljaa tarina tuo Auroran elämään turvallisia suhteita. Eino on poikaystävänä lempeä. Omaohjaajaksi vaihtuu Salla, joka kuuntelee ja ymmärtää eri tavalla kuin Kuura. Englanninopettaja antaa jälki-istuntoa, mutta näkee myös, että Aurora ei voi hyvin. Lopulta myös suhde äitiin saa pilkahduksen toivoa. 

Kääntökirjan muodolla olisi voinut leikitellä enemmän

Aurora/Eino on kääntökirja, jollaisia Suomessa on julkaistu aiemmin muun muassa Salla Simukalta (esimerkiksi Matalapaine/Korkeapaine). Kirjalla on kaksi etukantta, ei ollenkaan takakantta. Kun lukemisen aloittaa toiselta puolelta, kuulee tarinan Auroran näkökulmasta. Kirjan kääntämällä pääsee taas Einon tarinaan kiinni. 

Kirjan voi lukea miten päin vain. Lukija voi sukeltaa ensin Auroran osuuksiin ja sitten vasta Einon tai toisinpäin. Itse luin näkökulmia vuorotellen. Kirjassa on siis pieni pelillistävä elementti, kun lukija saa itse päättää, miten rakentaa tarinan. 

On myös mahdollista lukea ainoastaan toinen näkökulmista. Tarina on eheä, mitään valtavan suurta ei jää uupumaan. Olisin kaivannut näkökulmiin ja henkilöiden ääniin vielä lisää eriyttämistä, lisää mahdollisuuksia lukijalle oivaltaa ja nähdä uusin silmin.

Esimerkiksi Simukan Sammuta valot/Sytytä valot -kääntönovellikokoelman vastinparinovellit valottavat toinen toisiaan niin, että lukiessa ajatukset kiepsahtavat ympäri. Ai tämäkö on jäänyt lukijalta piiloon? Kokonaisuuden ymmärtää vasta, kun on lukenut toisenkin kulman. 

Aurora/Eino hyödyntää näkökulmatekniikkaa hienovaraisemmin. Jäin miettimään, olisiko selkoromaanissa ollut liian haastavaa jättää vielä enemmän ymmärrettävää toisen kertojan näkökulmaan. 

Lisää laadukasta selkokirjallisuutta, kiitos! 

Aurora/Eino on ensimmäinen Arkon kirjoittama nuorten selkoromaani. Häneltä on ennen tätä teosta julkaistu lukuisia novelleja eri antologioissa, ja hän on toimittanut novelliantologian Sydänten salonkin – Queer-romanttisia tarinoita yhdessä Magdalena Hain kanssa. Aurora/Eino herättää varovaisen toiveen: toivottavasti Arkko kirjoittaa lisää melankolisen suloisia nuorten selkoromaaneja, ja toivottavasti niille edelleen löytyy kustantajia. 

Kysymyksestä on ihan oikeasti syytä olla huolissaan, sillä selkokirjallisuuden merkittäviä hankkijoita ovat olleet kirjastot, ja hallitus lakkautti tänä vuonna kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen. Sillä on ostettu muun muassa selkokirjoja, ja kirjastot ovat kommentoineet, ettei niillä ilman tukea välttämättä ole enää varaa ostaa selkoromaaneja kokoelmiinsa. 

Tämä kuulostaa hurjalta, koska yli kymmenen prosenttia suomalaisista tarvitsee selkokieltä. Selkokirjojen lukijoita ovat ihmiset, joille yleiskieli on liian vaikeaa, esimerkiksi kehitysvammaiset, muistisairaat, suomen kielen opiskelijat ja henkilöt, joilla on vaikeuksia oppimisessa tai lukemisessa. 

Vaikka en ole selkokirjojen ensisijaista kohderyhmää, Aurora/Eino onnistuu koskettamaan ja hurmaamaan. Selkokielisilläkin sanoilla on kaunis rytmi ja teksti solisee. Lopussa ollaan taas jälki-istunnossa, ja aikuislukijankin sydän sulaa Auroran ja Einon söpöyteen. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla. 

Ilona Tuomisen Normipäivä* (Bazar, 2024, *kirja saatu arvostelukappaleena) jatkaa ihastuttavan Poppeli-puutalokorttelin ja sen asukkaiden tarinaa. Edellisessä osassa seurattiin juuri ennen häitä jätetyksi tullutta Sannia, tällä kertaa pääosassa on palapelejä, neulomista ja akvaariokalojaan rakastava luokanopettaja Amalia. Mikä täydellinen kotoilua rakastava päähenkilö feel good -kirjalle!

Edellinen lukuvuosi on ollut raskas, ja Amalia kaipaa rauhallista vuotta ekaluokkalaisten kanssa uudessa koulussa. Uusi rehtori kuitenkin määrää Amalian kaitsemaan vilkasta viidettäluokaa, jolla on ollut toistakymmentä sijaista viiden vuoden aikana. Koska rehtori on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, Amalia uskoo esimiehensä vihaavan häntä.

Kirjassa on romanttinen sivujuoni, mutta se kehittyy niin hitaasti, että ehdin lukiessa miettiä moneen kertaan, onko tässä romanssia ollenkaan. Jos siis olet slow burn -romanssien ystävä, tämä kirja voisi sopia sinulle!

Romanssi on tehty sillä tavalla taitavasti, että tosi pitkään aikaan en nähnyt minkäänlaisia kipinöitä parin välillä (ja myös päähenkilö on niistä melko tietämätön). Tarinan loppuun mennessä pari kuitenkin voitti minut puolelleen, ja olisin halunnut lukea heistä lisää lisää lisää!

Rakastin kirjan lempeää tunnelmaa ja Poppelin puutalokorttelia. Amalian mainioita työkavereita ja oppilaita, joista pikkuhiljaa kuoriutuu melkoisia kullannuppuja. Ja tietenkin naapurin Hilma-mummoa, joka yrittää parittaa Amaliaa lapsenlapselleen Kuismalle:

Normipäivä kuvaa uskottavasti koulumaailman arkea ja sekoilua

Kevyempien teemojen ohella tarinassa käsitellään koulumaailman haasteita, työtehtävien kasaantumista ja työuupumusta. Amalia itse on keikkunut burnoutin partaalla raskaan työkaverin takia, ja uudessa koulussa hän todistaa toisen ihmisen romahtamista. Koulumaailman dynamiikkoja tutkaillaan uskottavasti, ja vakuuttavutta kuvaukseen tuo se, että Tuominen työskentelee itsekin opettajana. 

Amalia on saanut luotsattavakseen luokan, jonka vakiopettaja Nina on vähän väliä vapailla musiikki- tai oppikirjaprojektien takia. Ninan ympärille olisi ehkä saanut kehiteltyä vielä enemmän draamaa, ja jäin kaipaamaan, että hänen tarinaansa olisi kuljetettu kirjan loppupuolella mukana tasaisemmin. Ehdin parissa kohtaa miettiä, mihin Nina katosi, kun hänestä ei moneen lukuun kuultu yhtään mitään. 

Jäin myös miettimään kirjan nimeä. Kun sarjan ekan osan nimi on Seurustelusalaliitto, Normipäivä tuntuu nimenä jotenkin lattealta. Tarina antaa sille hauskan kontekstin: koulumaailmassa normipäivään mahtuu ja kuuluu kaikenlaista sekoilua. Silti en olisi ehkä tarttunut kirjaan pelkän nimen perusteella, siinä on työnimimäinen kaiku.

(Teksti on julkaistu myös @tarinannuppuja-Instagram-tililläni.)

Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä kirjasta aiemmin?! Dodie Smithin Linnaneidon lokikirja (Gummerus, 1949, suom. Merja Helanen-Ahtola) on aivan täydellistä luettavaa, jos rakastaa Runotyttöjä, Kotiopettajattaren romaania ja Jane Austenin teoksia – eli siis juuri minulle!

Kirja kertoo omalaatuisen Mortmainin perheen kommelluksista ja elämästä kolkossa linnassa. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt isä James, hänen uusi 29-vuotias vaimonsa Topaz, 21-vuotias tytär Rose, 17-vuotias päähenkilö Cassandra, ottopoika Stephen ja poika Thomas. 

Yksi kirjan hulvattomimmista kohtauksista löytyy heti alusta: rutiköyhä perhe miettii, miten ihmeessä he saavat rahaa. Kirjailijaisä ei ole esikoisteoksensa jälkeen pystynyt julkaisemaan toista kirjaa. Ratkaisuehdotukset ja tekosyyt sille, miksi juuri kukaan perheestä ei voi tehdä työtä, ovat melko koomisia, kun ottaa huomioon, että ruoka meinaa loppua ja suuri osa huonekaluistakin on myyty. 

Pian läheiseen kartanoon muuttaa rikas amerikkalaisnainen kahden poikansa kanssa. Cassandran sisko Rose uskoo, että varakkaan miehen kanssa naimisiin pääseminen pelastaa hänet ja perheen köyhyydestä. Alkaa määrätietoinen hurmausyritys.

Kirjan ehdoton vahvuus on ikimuistoisissa henkilöissä, vahvoissa kohtauksissa ja hulvattomissa käänteissä. Lisäksi mukana on herkullista vääriin ihmisiin ihastumista ja solmuille kääntyviä ihmissuhteita.

Linnanneidon lokikirja hurmaa huumorillaan

Päähenkilö Cassandra kirjoittaa perheen kommellukset päiväkirjaansa itse kehittämällään pikakirjoituksella. Yleensä en välitä päiväkirjaromaaneista, mutta tälle teokselle muoto sopii täydellisesti. Cassandran ennakoinnit, reaktiot ja lakoninen huumori pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Myös kirjan dialogi on riemastuttavaa. Monessa kohdassa nauroin ääneen. 

"Laupias taivas, ette te voi laukoa minulle tuollaista omassa päivällispöydässänne."
"Pyh, minä hyökkään aina rynnökällä nerojen miesten kimppuun", rouva Cotton sanoi. "Ja hyökkäys pitää tehdä kaikkien nähden tai nerot säntäävät karkuun."
"Minä pystyn vallan hyvin säntäämään karkuun niin kaikkien nähden kuin muutenkin", isä sanoi. (Linnanneidon lokikirja, s. 130)

Omalaatuinen tunnelma syntyy huumorin lisäksi ripauksesta taikauskoisuutta ja lumoavaa luontokuvausta. Nuoren äitipuoli Topazin hahmossa on jotakin hurjan kiinnostavaa. Hän työskentelee silloin tällöin mallina kaupungissa, ja maalla hän juoksentelee alasti luonnossa. Kirjassa on paljon, mikä tuntuu modernilta kirjoitusajankohtaan nähden. 

Topaz meni heti ovelle ja lennätti sen auki. Sitten hän nakkasi päänsä takakenoon, levitti käsivartensa ja veti keuhkonsa pullolleen ilmaa.
"Kevättä on ilmassa vain ripaus, ei keuhkojen täydeltä", minä sanoin, mutta Topaz ei hurmioltaan kuullut. (Linnanneidon lokikirja, s. 50)

Ikimuistoisimmissa kohtauksissa kylvetään, uidaan linnan vallihaudassa, vietetään juhannusta, paetaan petoeläintä, saadaan syntymäpäivälahjoja ja yritetään saada luomisenhalunsa hukannut kirjailijaisä kirjoittamaan toinen teoksensa.

Kirja parodioi Charlotte Brontën gotiikkaa ja Austenin taparomaania ja toisaalta uudistaa molempia. Kirja myös onnistuu pakenemaan ”helppoja” ratkaisuja joissakin juonenkäänteissään. Esimerkiksi jotkin vaihtoehtoiset loput tarinalle olisivat tuntuneet kokonaisuudessa naiiveilta tai perusteettomilta.

Viimeiset kappaleet, aivan viimeiset virkkeet ovat täydelliset! Harvoin viimeiset lauseet onnistuvat olemaan näin kauniit ja jättämään yhtä vahvan tunteen. Lopetus saa haaveilemaan jatko-osasta, mutta sellaista ei kirjalle ole taidettu koskaan kirjoittaa.

Kirja on Britanniassa klassikko, mutta Suomessa huimasti tuntemattomampi. Jos jotain toivon, niin sitä, että kirja löytäisi Suomessakin lisää lukijoita!

Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.

Romantiikkaa? Huumoria? Toisiaan inhoava kaksikko, jonka välillä kipinöi? Kyllä kiitos!

Elena Armaksen Rakkausjuttu espanjalaisittain (suom. Inka Parpola, alkuperäisteos The Spanish Love Deception) kertoo Catalinasta, joka on möläyttänyt Espanjassa asuvalle perheelleen, että hänellä on ihana yhdysvaltalainen poikaystävä. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa – hän ei ole seurustellut vuosiin.

Siksi Catalinan pitää parissa kuukaudessa keksiä, kenet hän nappaa Yhdysvalloista siskonsa häihin Espanjaan esiintymään poikaystävänään. 

Catalinan ärsyttävä kollega Aaron ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Catalina ei voi ymmärtää, miksi häntä inhoava ja hänen suuresti inhoamansa mies tarjoutuu moiseen. Mutta muita feikkipoikaystävätarjokkaita ei vaikuta olevan lähettyvillä…

Rakkausjuttu espanjalaisittain on ahmittavan koukuttava ja hyväntuulinen, vaikkakin loppupuoleltaan vähän turhaan pitkitetty rom-com. 

Lopussa myös harmitti, kun muutaman hyvän jännitteen annettiin karata ilmapallona taivaalle. Esimerkiksi koko teoksen suurin koukku – miten perhe reagoi kuullessaan, että Catalina on valehdellut, että hänellä on poikaystävä?! – heitettiin metallinkeräykseen ja unohdettiin sinne.

Rakkausjuttu espanjalaisittain saa vihollisista rakastavaisiksi -troopin toimimaan keskinkertaisesti

Vihollisista rakastavaisiksi -trooppi on vaikea saada toimimaan. Se on yksi suosikeistani, kun palaset loksahtavat kohdilleen, mutta osaan myös vihata sitä sydämeni pohjasta, jos lähtökohdassa on jotain mätää (köh köh, I'm looking at you, Totista leikkiä). 

Rakkausjuttu espanjalaisittain asettuu janalla johonkin puoliväliin. Siinä on kohtalaisen sympaattinen enemies-to-lovers-narratiivi, mutta loppupuolella yksi paljastus osin vesittää koko homman. (Vitsit näiden tekstien kirjoittaminen ilman spoilereita on vaikeaa!)

Fake dating -trooppia sen sijaan hyödynnetään viihdyttävästi. Lisäksi kirjasta löytyy only one bed -kohtaus. (Onko romanttinen kirja edes romanttinen, jos tätä ei löydy?!)

Henkilögalleria on viihdyttävä, Catalinan sukulaiset hulvattomia, ja Aaronin hahmo on onnistuttu kirjoittamaan mieleenpainuvalla tavalla. Se ei ole romansseissa itsestäänselvyys! 

Koska kansi on melko viaton, itselleni tuli yllärinä, miten kuumiksi jotkin kohtaukset kirjan loppupuolella äityivät ja kuinka pitkiksi ne venähtivät. Eli jos kaipaa Jane Austen -henkistä kainoa ripsien alta vilkuilua, eikä yhtään sen enempää, tämä kirja voi saada posket punehtumaan.

Puutteistaan huolimatta Rakkausjuttu espanjalaisittain on täydellinen herkkupala riippukeinussa tai laiturinnokassa nautittavaksi! 

Fun fact: Vasta kun olin lukenut kirjan melkein kokonaan, tajusin, että kirjan kirjoittaja on bookstagrammaaja, jota olen seurannut vuosikaudet!

Rakkaushuijaus vai Rakkausjuttu espanjalaisittain? 

Pakko vielä purnata hetki suomennoksen nimestä! Ei varmastikaan ole helppoa kääntää teosten nimiä suomeksi, mutta kun olen itse aikoinaan tarttunut tähän kirjaan nimen perusteella, suomennoksen nimi turhauttaa erityisesti. 

The Spanish Love Deceptionissa hauskinta on minusta tuon rakkaushuijauksen ajatus. Harmittaa, kun se on tipahtanut käännöksen nimestä kokonaan pois. "Rakkausjuttu" on paljon laimeampi!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran lyhennettynä @tarinannuppuja-Instagram-tililläni. 

Rakastuin Saara Turusen romaaneihin istuessani Jyväskylän luottokampaajallani vuonna 2018 ja lukiessani arvion Turusen romaanista. Kampaajalta juoksin kirjakauppaan ostamaan Sivuhenkilön omakseni ja luin sen heti. Pian sen jälkeen ahmin Rakkaudenhirviön. Rakastin molempia.

Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.

Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?

Kertojan mielessä jyskyy edellisestäkin Turusen teoksesta, Järjettömistä asioista, tuttu kysymys: miten käy taiteen, jos lapsi syntyy? Voiko ihminen olla samaan aikaan äiti ja taiteilija? Syökö äitiys taitelijuuden?

Suoraa vastausta ei löydy vielä tästä teoksesta. Ehkä sitten seuraavasta, jos nimettömän kertojan tarina jatkuu Turusen seuraavassakin romaanissa. 

Hyeenan päivät -romaani on mutkaton, kehollinen ja vangitseva

Toisinaan Hyeenan päivissä teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot lapsettomuushoidoissa raportoidaan pikkutarkasti. 

Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti. Niitä ei tule. On tyydyttävä hyeenaan.

"Katson kuvaani ruudulta, hyeena tuijottaa minua takaisin, ja pieni sylkipisara kimaltaa sen suupielessä. Mieleni on tyhjä, mutta odotan silti vuoroani ja näen, miten hyeena haukottelee niin, että sen valtava suu avautuu punaisena." (Hyeenan päivät, s. 65)

Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Sitä lukee ahmien. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on oikeastaan kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta. 

Hotkin Leena Paasion romaanin Harmaja luode seitsemän (2022, WSOY) e-kirjana parissa päivässä. Eikä ihme, sillä tässä kirjassa on jotakin melankolisella tavalla maagista!

Eetun tutkijaäiti on kadonnut aamu-uinnillaan, ja poliisi epäilee hänen hukkuneen mereen. Eetu ei ole asiasta yhtä varma, ja hän alkaa penkoa tapausta. Epäilykset kohdistuvat jopa omaan isään. Olisiko tämä voinut tehdä äidille jotakin?

Kirja tuntuu lähes tyylipuhtaalta suoritukselta alusta loppuun. Ainoan pienen särön aiheuttaa Eetu pikkusisko Isla. Vaikka tavallisesti pidän nokkelista lapsihahmoista, Isla on jopa vähän creepyllä tavalla terävänäköinen ja fiksu seitsemänvuotiaaksi. Isla esimerkiksi puhuu välillä liian aikuismaisesti, mikä etäännyttää tekstistä.

Yhdeksi teoksen päähenkilöistä nousee Itämeri. Luonnontiedelukiossa ekan vuoden aloittavat nuoret solahtavat suoraan sydämeen varmaan siksikin, kun luontoarvot ovat heille niin tärkeitä. Kirjassa vellovat teemat linkittyvät myös meriensuojelun tärkeyteen.

Lue myös: 3 syytä, miksi rakastuin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se)

Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa, joka on pakko ahmia heti ykkösosan perään

Leena Paasion Harmaja luode seitsemän onnistui hurmaamaan minut niin, että kakkososa Bengtskär itä kahdeksan (2023, WSOY) oli luettava heti eikä vuoden päästä.

Kirja hyppää ajassa joitakin kuukausia eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista, ja näkökulma vaihtuu. Nyt sukelletaan varakkaan yrittäjäsuvun vesan, Rasmuksen, pään sisälle. Rasmuksen kilpakumppanin Eetun äiti on edelleen kateissa eli mysteeri jatkaa muhimistaan.

Ihaninta kirjassa on tietty Rasmuksen kipuilu sen äärellä, miten hän voisi kertoa Eetulle ihastuksestaan. Mutta haha, parantumattomana ja kyltymättömänä romantiikkafanina oisin halunnut kirjaan vielä enemmän Rasmus/Eetu-kontenttia. 

Edelleen rakastan Itämeren vellontaa tarinan keskellä ja nuorten sanailua ja aitoutta. Sarjan henkilöt hyppäävät suoraan sydämeeni. Rasmuksen haastavaa isäsuhdetta käsitellään hurjan koskettavasti.

Loppua kohti kirjan trilleripuoli tihenee. Kirjaparissa kiinnostavaa on se, että lukiessa en ollut yhtään varma, saako mysteeri lopulta päätöksensä ja ratkeavatko asiat, vai onko tarinalla avoin loppu. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirja ei noudattele klassisen nuortendekkarin konventioita, vaan mysteerin kanssa yhtä tärkeään asemaan nousevat kilpaurheilu ja kouluarki.

Lukemisen imun tielle tulee muutamissa kohdissa se, että Rasmuksen sukuhistoriaa tykitetään melko tuhteina paketteina. Minulle kevyempikin taustoitus olisi riittänyt.

Arviot on alunperin julkaistu @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.