Rakastuin Saara Turusen romaaneihin istuessani Jyväskylän luottokampaajallani vuonna 2018 ja lukiessani arvion Turusen romaanista. Kampaajalta juoksin kirjakauppaan ostamaan Sivuhenkilön omakseni ja luin sen heti. Pian sen jälkeen ahmin Rakkaudenhirviön. Rakastin molempia.

Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.

Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?

Kertojan mielessä jyskyy edellisestäkin Turusen teoksesta, Järjettömistä asioista, tuttu kysymys: miten käy taiteen, jos lapsi syntyy? Voiko ihminen olla samaan aikaan äiti ja taiteilija? Syökö äitiys taitelijuuden?

"Kuinka monta taiteilijanaista on kadonnut historian lehdiltä heidän saatuaan lapsia? On kuin musta aukko olisi nielaissut heidät. Vain harva on onnistunut välttämään tuon kohtalon, ja he ovat yleensä olleet niitä, jotka ovat maksaneet taiteestaan kovan hinnan, olleet yksinäisiä ja hyljeksittyjä." (Hyeenan päivät, s. 122–123)

Suoraa vastausta ei löydy vielä tästä teoksesta. Ehkä sitten seuraavasta, jos nimettömän kertojan tarina jatkuu Turusen seuraavassakin romaanissa. 

Saara Turunen: Hyeenan päivät.

Hyeenan päivät -romaani on mutkaton, kehollinen ja vangitseva

Toisinaan Hyeenan päivissä teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot lapsettomuushoidoissa raportoidaan pikkutarkasti. 

Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti. Niitä ei tule. On tyydyttävä hyeenaan.

"Katson kuvaani ruudulta, hyeena tuijottaa minua takaisin, ja pieni sylkipisara kimaltaa sen suupielessä. Mieleni on tyhjä, mutta odotan silti vuoroani ja näen, miten hyeena haukottelee niin, että sen valtava suu avautuu punaisena." (Hyeenan päivät, s. 65)

Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Sitä lukee ahmien. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on oikeastaan kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta. 

Kirjaa ei markkinoida autofiktiona kuten Turusen aiempia teoksia, mutta mielessä häilyy silti kysymykset siitä, mitkä ainekset kirjaan on ammennettu kirjailijan elämästä. 

Yritän pyristellä kysymyksestä irti, koska sen ei pitäisi kirjallisuuden kohdalla olla kiinnostavaa. Ja silti on, kun työkaveri kertoo, että kirjasta löytyy kohtaus, jossa yhteinen kollegamme on ollut paikalla. Myös kirjailija Juha Itkonen kirjoittaa Imagen kolumnissa löytäneensä kirjasta viittauksen hänestä kirjoitettuun lehtijuttuun. 

Upeasta kannesta erityiskiitos Sanna Manderille. Luin tätä kirjaa Tampereen luottokampaajallani, ja hänkin pysähtyi kehumaan, miten upealta kirja näyttää.

Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.