Tarinan­nuppuja

Kesäloman vapautta, ihmissuhdekipuilua, pinnan alla kuplivia salaisuuksia. Tätä kaikkea on Taina Niemen hurmaava Ämpärikesä (2024, *kirja saatu mainostarkoituksessa Otavalta). Otavan nuortenromaanikilpailun voittajateos etenee niin sulavasti, että kun lukemisen on aloittanut, tarinan imusta ei pääse irti.

Ysiluokka on juuri päättynyt, ja viisi nuorta etsii itseään alkaneessa kesässä. 

Samu matkustaa toiselle paikkakunnalle tapaamaan ihastustaan. Matilda ja Meri ovat lähdössä kauan odotetulle road tripille Eurooppaan, mutta päättäri-iltana kaksikon välit alkavat rakoilla. Pahanpojan viitan harteilleen kietonut Arttu karkaa kotoa. Saana kantaa surua mukanaan. Jere ei osaa kertoa edes parhaalle ystävälleen, mitä kotona on meneillään.

Henkilöt lipuvat toistensa ohi, miettivät, mitä uskaltavat paljastaa itsestään toisilleen. Miten löytää oikeat sanat, miten löytää haparoiden reitti toisen ihmisen luo?

"Mutta aina välillä ulkopuolisuus läpäisee mut niin kuin ohittavan junan humahdus aseman sillan alla. Silloin muiden seurassa tuntuu yksinäisemmältä kuin koskaan yksin ollessa." (Ämpärikesä, s. 22)

Kertojaääniä on monta, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin ne alkavat erottua toisistaan. Ehkä nimissäkin on jotain samaa, koska jouduin lukiessa monta kertaa palaamaan taaksepäin ja muistuttamaan mieleen, kenen tarinalinjaan nyt hypättiinkään. 

Samaan aikaan jokainen henkilö tuntuu aidolta rosoineen ja reunoineen. Kun salaisuudet rapisevat, jokaiselle nuorista päähenkilöistä tekisi mieli keittää kuppi teetä, lohduttaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy.

Yhden elämänvaiheen päättymiseen liittyvät haikeus ja siihen sekoittuva riemu tavoitetaan tekstissä upeasti. Dialogi sai hihittelemään, romansseissa on suloista lempeyttä. 

Maria Turtschaninoffin Mantikora (Tammi, 2024, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, kirja saatu arvostelukappaleena) on varhaisnuorille suunnattu kauhuromaani, joka yhdistelee sadunomaista synkkyyttä keskiajan manticora-myyttiin.

Satujen ilkeän äitipuolen arkkityyppi saa kirjassa uuden muodon. Li näkee, että äitipuoli Nina ei ole se, joka väittää olevansa eli rakastava uusi huoltaja hänelle ja Jonas-pikkuveljelle ja kumppani isälle. Kun Li hiippailee yöllä katsomaan Ninaa vuoteen viereen, kasvoissa voi erottaa saumat. Hirviön piirteet on kätketty. 

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. (Mantikora, s. 9)

Tietosanakirjasta Li löytää, mikä Nina oikein on: mantikora. Valitettavasti sen kukistamiseen tarvitaan yksisarvisen sarvi, eikä Li usko sellaisiin. 

Manticora-olento tunnetaan keskiajan eurooppalaisista myyteistä, ja alkujaan se on kulkeutunut läntiseen kerrontaperinteeseen Persiasta. Mantikora on melko uskollinen klassisille manticora-kuvauksille: olennolla on kolme riviä hampaita, leijonan ruumis ja ihmisen kasvot. Sen alkuperäinen nimi merkitsee ihmisensyöjää, sillä sen kerrotaan hotkaisevan uhrinsa kokonaisina. Keskeinen ero myyttien manticoran ja kirjan mantikoran välillä on siivet, jotka sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Peter Bergting on hahmolle piirtänyt. Niitä ei keskiaikaisista manticora-kuvista tyypillisesti löydy.

Siinä missä moderni fantasiakirjallisuus on jo pitkään ammentanut kentaureista, aarnikotkista, haltioista, sfinkseistä, yksisarvisista, minotauroksista ja muista myyttisistä olennoista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmään manticora-hahmoon kirjallisuudessa. Hahmon esitteleminen nykylukijalle tuntuu oivaltavalta ja tuoreelta.

Kuvitus syventää kauhun tunnelmaa

Mantikoran tarina on suoraviivainen, tyylipuhdas suoritus. Juoni etenee vauhdilla ja pitää otteessaan. Jännitettä rakennetaan pienillä keinoilla. Nina lihottaa Litä ja pikkuveljeä herkkupalaksi itselleen. Isä ei usko Ninan olevan hirviö, Li on ainoa, joka näkee Ninan naamion läpi. Nina tuntuu tarkkailevan Litä koko ajan. 

Voisin karata kotoa. Lähteä pois, paeta. Mutta en voi jättää Jonasta. (Mantikora, s. 38)

Kauhu täydentyy kuvituksen myötä. Peter Bergtingin kuvia hallitsevat utuiset, yöntummat sävyt, jotka luovat vahvan uhkaavan vaikutelman.

Kun kirjan avaa, etukannen toisella puolen, mustalla esilehdellä on punaisia, verisen vaikutelman antavia roiskeita. Visuaalisuus alkaa rakentaa kauhun tunnelmaa. Kuvituksiin on piilotettu bongattavaa myös aikuislukijalle. Lin huoneen seinältä esimerkiksi löytyy kaksi 80-luvun kauhuleffajulistetta. 

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee klassinen, saduista tuttu hyvän ja pahan välinen taistelu. Nina edustaa absoluuttista pahaa, Li ja unessa kohdattu yksisarvinen representoivat täydellistä hyvää.

Koska moni tarina pelaa ajatuksella, että uusperheen lapsi kokee äitipuolensa kammottavampana kuin tämä todellisuudessa on, kirjaan voi lukea uudenlaisen hyytävän tason. Entä jos Li onkin erehtynyt? Entä jos Nina onkin aivan tavallinen ihminen, jonka tuhoamista Li suunnittelee?  

Suoraviivaisuus ja sadunomainen epämääräisyys jättää tarinan rakoihin paljon kysymyksiä. Onko Li tuntenut biologisen äitinsä ja mitä tälle on tapahtunut? Miten Nina on ujuttautunut Lin perheen elämään? Miten isä suhtautuu tarinan lopussa siihen, että paholaismainen mantikora on kukistettu? Koska kirja ei anna vastauksia, lukijan mielikuvitus saa täydentää aukot.

Kustantaja suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille. Näkisin tämän toimivan myös yläkouluikäiselle lukijalle, jolla on haasteita pitkien romaanien lukemisessa ja joka etsii 100-sivuista kirjaa, jossa on mukana myös kuvia. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Olisiko maailma parempi, jos kuolinpäivä osattaisiin laskea ennakkoon? Jos hyvästit voisi jättää rauhassa, jos läheistään ei voisi menettää yllättäen? Tähän kysymykseen pureutuu Sini Helmisen Kunnes kuolen -säeromaani (Myllylahti, 2024), ja vastaus käy selväksi heti alkumetreillä. 

Aani elää maailmassa, jossa jokaisen otsaan on tatuoitu ennustus eliniästä. Algoritmi on laskenut, että Aani itse kuolee 17-vuotiaana. Se saa äidin lähtemään ja luokkakaverit välttelemään häntä. Kiusaaminen heijastelee aikuisten asenteita, sillä ikätoverien vanhemmat varoittelevat, ettei Aanin kanssa pidä ystävystyä. 

Lyhytikäisiä päiväperhoja syrjitään myös yhteiskunnan tasolla. Kun kuolinpäivä osataan ennustaa, ihmiselämän arvo kyseenalaistetaan. 

Kannattaako tuhlata rahaa sellaisten koulunkäyntiin, jotka kuolevat nuorina eivätkä maksa koulutustaan verorahoina takaisin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa rahat heihin, jotka elävät pitkään? Kamala, hyytävä ihmiskäsitys huokuu kylmää retoriikkaa, johon törmää toistuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa: kehen yhteiset rahat käytetään, kehen hoitamiseen kannattaa panostaa? 

Kunnes kuolen muistuttaa kauniisti, ettei ihmisen arvo määräydy elämän pituuden, saavutusten, työn tai veronmaksukyvyn perusteella. Se on puolustuspuhe syrjimättömyydelle ja jokaisen elämän ainutkertaisuudelle. 

Kunnes kuolen koskettaa tarkkaan punnituilla sanoilla

Säeromaaneille ominaiseen tapaan Kunnes kuolen yhdistelee sanojen keveyteen painavia aiheita. Se asettuu samalle janalle Sarah Crossanin kuolemantuomiota käsittelevän Kuunnousun ja Kirsti Kurosen nuoren itsemurhaa käsittelevän Pahan puuskan kanssa. 

Tiiviissä muodossa kerronta kirkastuu. Jokainen sana on valittu harkiten. Ihastun siihen, miten vähillä sanoilla lukijaa voi liikuttaa ja koskettaa. 

Moni kansainvälinen YA-romaani käsittelee kuolemaan liittyvän menetyksen tematiikkaa romanssin kautta. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe, Älä mene, Sam ja Lopussa molemmat kuolevat yhdistävät kuoleman käsittelyyn romanssin. Kuoleman kaameutta ja lopullisuutta alleviivataan sillä, että kuolema erottaa rakastavaiset toisistaan. 

Niin paljon kuin rakastankin romansseja, tuntuu merkitykselliseltä ja virkistävältä, ettei Kunnes kuolen ole rakkaustarina, vaan Aanin lähimmäisiin kuuluvat paras ystävä Outa ja isä. Tarinassa kuolema ei saa lisää painoarvoa siitä, että se rikkoo nuoren rakkauden, vaan kirja osoittaa, että ihan yhtä raastavasti ja epäreilusti kuolema erottaa toisistaan ystävykset tai lapsen ja vanhemman. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Onko kuolevan pakko nauttia elämästä?

Miten käyttää päivät, kun niitä on rajallinen määrä? Samaa kysymystä pohtii myös Siri Kolun tänä syksynä ilmestynyt Hohtavat-nuortenromaani (Tammi, saatu arvostelukappaleena). Hohtavissa päähenkilö saa tietää, että maailmanloppu koittaa viikon päästä. Kunnes kuolen -romaanissa tulevaisuudessa häämöttää Aanin henkilökohtainen maailmanloppu. 

Molemmissa teoksissa päähenkilöt joutuvat punnitsemaan, mihin viimeiset hetket kannattaa käyttää. Kello tikittää aikaa piinallisesti eteenpäin, ja lähestyvä loppu pitää jännitteen korkeana. 

Hohtavissa paljastetaan salaisuudet, riidellään, annetaan anteeksi, opetellaan ymmärtämään toista. Kunnes kuolen -kirjassa katse tarkentuu arkiseen ja turvalliseen: vietetään hitaita päiviä rakkaiden kanssa, katsotaan elokuvia, luetaan kirjoja, rapsutetaan koiraa. 

Aani haluaisi tanssia, mutta räpistelevä sydän ei tunnu kestävän. Hän joutuu miettimään, miten jakaa ajan isän ja Outan välillä. Miten sanoa toiselle, että nyt haluaakin viettää aikaa toisen kanssa? 

Iloitse, elä
hymyile nyt saatana
sait uuden mahdollisuuden
miksi viikkaat sen kaappiin? 
(Kunnes kuolen, s. 87)

Kunnes kuolen kuvaa kauniisti myös sitä lamaannusta, jonka lähestyvä kuolema saattaa herättää. Entä jos ei osaakaan nauttia viimeisistä hetkistä niin kuin kuuluisi? Onko kuoleva jollekulle velkaa sen, että elää viimeiset hetkensä täysillä elämästä nauttien? 

Dystopiassa riittäisi tutkittavaa toisenkin teoksen verran

Kunnes kuolen tuntuu alkusoitolta. Siltä kuin jokin suurempi tarina olisi alkamassa. Lopussa avoimeksi jää paljon, ja tarina jää kasvamaan mielessä. Mitä kaikkea lukija ei näe kirjan maailmasta? 

Tarinassa viitataan kapinoiviin jengeihin, joita jotkut päiväperhot muodostavat ja algoritmia vastustaviin aktivisteihin, mutta maailmanjärjestystä vastustavat tahot jäävät kokonaisuudessa melko syrjään. 

Toisin kuin monissa dystopia-romaaneissa, tässä päähenkilö ei keskity yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen tai yhdistä voimiaan kapinallisten kanssa. Tarina on yhden elämän kokoinen. 

Lukijaan jää nälkä kuulla lisää tästä maailmasta ja siitä, mitä romaanin tapahtumien jälkeen käy. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Edith Arkon Aurora/Eino (2024, Hertta, *kirja pyydetty arvostelukappaleena) on herkkä ja koskettava nuorten selkoromaani ihastumisesta, unelmista ja osattomuudesta. 

Yhdeksäs luokka on juuri alkanut. Auroralla on salaisuus. Eino, jota hän ei ennestään tunne, on joutunut hänen takiaan jälki-istuntoon. Aurora ei ole yrittänyt oikaista väärinymmärrystä, ja hän kantaa syyllisyyttä mukanaan. 

Eino ja Aurora päätyvät kotitaloustunnilla samaan ryhmään, ja Aurora hullaantuu heti. Myös Eino kiinnostuu Aurorasta. Ihastuminen on kömpelöä, söpöä, haparoivaa. Jaetaan omat mielenkiinnon kohteet toiselle, mietitään, miten pussaillaan, miten koskettaa toista. Ymmärretään väärin, loukataan, yritetään korjata välit. 

"Ehkä meidän on pakko seurustella", 
Aurora sanoi.
"Ai miksi?" mä kysyin hämmästyneenä.
"Kun se meidän suuteluharjoittelu
on vielä niin pahasti kesken", Aurora sanoi. 
(Eino, s. 73)

Eino on pelannut jääkiekkoa 5-vuotiaasta asti. Hän haaveilee pääsystä jääkiekkoleirille ja paikasta alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Unelmien tavoittelu ja niiden eteen työskenteleminen nousee isoksi teemaksi hänen tarinassaan. 

Auroralla sen sijaan ei ole samalla tavalla tilaa unelmoida suuria. Hänet on otettu huostaan ja hän asuu nuorisokodissa, koska äiti on alkoholisti. 

Turvallisten aikuisten puuttuminen murentaa Auroran luottamusta auktoriteetteihin. Opettajat ja omaohjaaja Kuura tuntuvat käyttäytyvän mielivaltaisesti, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan, miksi Auroralla on paha olla ja mitä hän tarvitsisi tai kaipaisi. Nuoren oma autonomia kapenee. 

"Sinä et voi lähteä tänään minnekään", Kuura sanoi. 
"Miksi?" mä kysyin. 
"Koska minä teen sellaisen päätöksen", Kuura vastasi.
(Aurora, s. 40)

Eino ja Aurora ovat osallisuutensa puolesta toistensa vastinpareja. Einon jääkiekkounelmat toteutuvat pikkuhiljaa valmentajien ja ystävien tuella, Aurora joutuu soittamaan humalassa toikkaroineelle äidille ambulanssin. Hienovaraisesti ja kiihkotta romaani kuvaa, miten Auroran perhetilanne asettaa hänet haavoittuvaiseen asemaan. 

Pikkuhiljaa tarina tuo Auroran elämään turvallisia suhteita. Eino on poikaystävänä lempeä. Omaohjaajaksi vaihtuu Salla, joka kuuntelee ja ymmärtää eri tavalla kuin Kuura. Englanninopettaja antaa jälki-istuntoa, mutta näkee myös, että Aurora ei voi hyvin. Lopulta myös suhde äitiin saa pilkahduksen toivoa. 

Kääntökirjan muodolla olisi voinut leikitellä enemmän

Aurora/Eino on kääntökirja, jollaisia Suomessa on julkaistu aiemmin muun muassa Salla Simukalta (esimerkiksi Matalapaine/Korkeapaine). Kirjalla on kaksi etukantta, ei ollenkaan takakantta. Kun lukemisen aloittaa toiselta puolelta, kuulee tarinan Auroran näkökulmasta. Kirjan kääntämällä pääsee taas Einon tarinaan kiinni. 

Kirjan voi lukea miten päin vain. Lukija voi sukeltaa ensin Auroran osuuksiin ja sitten vasta Einon tai toisinpäin. Itse luin näkökulmia vuorotellen. Kirjassa on siis pieni pelillistävä elementti, kun lukija saa itse päättää, miten rakentaa tarinan. 

On myös mahdollista lukea ainoastaan toinen näkökulmista. Tarina on eheä, mitään valtavan suurta ei jää uupumaan. Olisin kaivannut näkökulmiin ja henkilöiden ääniin vielä lisää eriyttämistä, lisää mahdollisuuksia lukijalle oivaltaa ja nähdä uusin silmin.

Esimerkiksi Simukan Sammuta valot/Sytytä valot -kääntönovellikokoelman vastinparinovellit valottavat toinen toisiaan niin, että lukiessa ajatukset kiepsahtavat ympäri. Ai tämäkö on jäänyt lukijalta piiloon? Kokonaisuuden ymmärtää vasta, kun on lukenut toisenkin kulman. 

Aurora/Eino hyödyntää näkökulmatekniikkaa hienovaraisemmin. Jäin miettimään, olisiko selkoromaanissa ollut liian haastavaa jättää vielä enemmän ymmärrettävää toisen kertojan näkökulmaan. 

Lisää laadukasta selkokirjallisuutta, kiitos! 

Aurora/Eino on ensimmäinen Arkon kirjoittama nuorten selkoromaani. Häneltä on ennen tätä teosta julkaistu lukuisia novelleja eri antologioissa, ja hän on toimittanut novelliantologian Sydänten salonkin – Queer-romanttisia tarinoita yhdessä Magdalena Hain kanssa. Aurora/Eino herättää varovaisen toiveen: toivottavasti Arkko kirjoittaa lisää melankolisen suloisia nuorten selkoromaaneja, ja toivottavasti niille edelleen löytyy kustantajia. 

Kysymyksestä on ihan oikeasti syytä olla huolissaan, sillä selkokirjallisuuden merkittäviä hankkijoita ovat olleet kirjastot, ja hallitus lakkautti tänä vuonna kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen. Sillä on ostettu muun muassa selkokirjoja, ja kirjastot ovat kommentoineet, ettei niillä ilman tukea välttämättä ole enää varaa ostaa selkoromaaneja kokoelmiinsa. 

Tämä kuulostaa hurjalta, koska yli kymmenen prosenttia suomalaisista tarvitsee selkokieltä. Selkokirjojen lukijoita ovat ihmiset, joille yleiskieli on liian vaikeaa, esimerkiksi kehitysvammaiset, muistisairaat, suomen kielen opiskelijat ja henkilöt, joilla on vaikeuksia oppimisessa tai lukemisessa. 

Vaikka en ole selkokirjojen ensisijaista kohderyhmää, Aurora/Eino onnistuu koskettamaan ja hurmaamaan. Selkokielisilläkin sanoilla on kaunis rytmi ja teksti solisee. Lopussa ollaan taas jälki-istunnossa, ja aikuislukijankin sydän sulaa Auroran ja Einon söpöyteen. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla. 

Ilona Tuomisen Normipäivä* (Bazar, 2024, *kirja saatu arvostelukappaleena) jatkaa ihastuttavan Poppeli-puutalokorttelin ja sen asukkaiden tarinaa. Edellisessä osassa seurattiin juuri ennen häitä jätetyksi tullutta Sannia, tällä kertaa pääosassa on palapelejä, neulomista ja akvaariokalojaan rakastava luokanopettaja Amalia. Mikä täydellinen kotoilua rakastava päähenkilö feel good -kirjalle!

Edellinen lukuvuosi on ollut raskas, ja Amalia kaipaa rauhallista vuotta ekaluokkalaisten kanssa uudessa koulussa. Uusi rehtori kuitenkin määrää Amalian kaitsemaan vilkasta viidettäluokaa, jolla on ollut toistakymmentä sijaista viiden vuoden aikana. Koska rehtori on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, Amalia uskoo esimiehensä vihaavan häntä.

Kirjassa on romanttinen sivujuoni, mutta se kehittyy niin hitaasti, että ehdin lukiessa miettiä moneen kertaan, onko tässä romanssia ollenkaan. Jos siis olet slow burn -romanssien ystävä, tämä kirja voisi sopia sinulle!

Romanssi on tehty sillä tavalla taitavasti, että tosi pitkään aikaan en nähnyt minkäänlaisia kipinöitä parin välillä (ja myös päähenkilö on niistä melko tietämätön). Tarinan loppuun mennessä pari kuitenkin voitti minut puolelleen, ja olisin halunnut lukea heistä lisää lisää lisää!

Rakastin kirjan lempeää tunnelmaa ja Poppelin puutalokorttelia. Amalian mainioita työkavereita ja oppilaita, joista pikkuhiljaa kuoriutuu melkoisia kullannuppuja. Ja tietenkin naapurin Hilma-mummoa, joka yrittää parittaa Amaliaa lapsenlapselleen Kuismalle:

Normipäivä kuvaa uskottavasti koulumaailman arkea ja sekoilua

Kevyempien teemojen ohella tarinassa käsitellään koulumaailman haasteita, työtehtävien kasaantumista ja työuupumusta. Amalia itse on keikkunut burnoutin partaalla raskaan työkaverin takia, ja uudessa koulussa hän todistaa toisen ihmisen romahtamista. Koulumaailman dynamiikkoja tutkaillaan uskottavasti, ja vakuuttavutta kuvaukseen tuo se, että Tuominen työskentelee itsekin opettajana. 

Amalia on saanut luotsattavakseen luokan, jonka vakiopettaja Nina on vähän väliä vapailla musiikki- tai oppikirjaprojektien takia. Ninan ympärille olisi ehkä saanut kehiteltyä vielä enemmän draamaa, ja jäin kaipaamaan, että hänen tarinaansa olisi kuljetettu kirjan loppupuolella mukana tasaisemmin. Ehdin parissa kohtaa miettiä, mihin Nina katosi, kun hänestä ei moneen lukuun kuultu yhtään mitään. 

Jäin myös miettimään kirjan nimeä. Kun sarjan ekan osan nimi on Seurustelusalaliitto, Normipäivä tuntuu nimenä jotenkin lattealta. Tarina antaa sille hauskan kontekstin: koulumaailmassa normipäivään mahtuu ja kuuluu kaikenlaista sekoilua. Silti en olisi ehkä tarttunut kirjaan pelkän nimen perusteella, siinä on työnimimäinen kaiku.

(Teksti on julkaistu myös @tarinannuppuja-Instagram-tililläni.)

Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä kirjasta aiemmin?! Dodie Smithin Linnaneidon lokikirja (Gummerus, 1949, suom. Merja Helanen-Ahtola) on aivan täydellistä luettavaa, jos rakastaa Runotyttöjä, Kotiopettajattaren romaania ja Jane Austenin teoksia – eli siis juuri minulle!

Kirja kertoo omalaatuisen Mortmainin perheen kommelluksista ja elämästä kolkossa linnassa. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt isä James, hänen uusi 29-vuotias vaimonsa Topaz, 21-vuotias tytär Rose, 17-vuotias päähenkilö Cassandra, ottopoika Stephen ja poika Thomas. 

Yksi kirjan hulvattomimmista kohtauksista löytyy heti alusta: rutiköyhä perhe miettii, miten ihmeessä he saavat rahaa. Kirjailijaisä ei ole esikoisteoksensa jälkeen pystynyt julkaisemaan toista kirjaa. Ratkaisuehdotukset ja tekosyyt sille, miksi juuri kukaan perheestä ei voi tehdä työtä, ovat melko koomisia, kun ottaa huomioon, että ruoka meinaa loppua ja suuri osa huonekaluistakin on myyty. 

Pian läheiseen kartanoon muuttaa rikas amerikkalaisnainen kahden poikansa kanssa. Cassandran sisko Rose uskoo, että varakkaan miehen kanssa naimisiin pääseminen pelastaa hänet ja perheen köyhyydestä. Alkaa määrätietoinen hurmausyritys.

Kirjan ehdoton vahvuus on ikimuistoisissa henkilöissä, vahvoissa kohtauksissa ja hulvattomissa käänteissä. Lisäksi mukana on herkullista vääriin ihmisiin ihastumista ja solmuille kääntyviä ihmissuhteita.

Linnanneidon lokikirja hurmaa huumorillaan

Päähenkilö Cassandra kirjoittaa perheen kommellukset päiväkirjaansa itse kehittämällään pikakirjoituksella. Yleensä en välitä päiväkirjaromaaneista, mutta tälle teokselle muoto sopii täydellisesti. Cassandran ennakoinnit, reaktiot ja lakoninen huumori pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Myös kirjan dialogi on riemastuttavaa. Monessa kohdassa nauroin ääneen. 

"Laupias taivas, ette te voi laukoa minulle tuollaista omassa päivällispöydässänne."
"Pyh, minä hyökkään aina rynnökällä nerojen miesten kimppuun", rouva Cotton sanoi. "Ja hyökkäys pitää tehdä kaikkien nähden tai nerot säntäävät karkuun."
"Minä pystyn vallan hyvin säntäämään karkuun niin kaikkien nähden kuin muutenkin", isä sanoi. (Linnanneidon lokikirja, s. 130)

Omalaatuinen tunnelma syntyy huumorin lisäksi ripauksesta taikauskoisuutta ja lumoavaa luontokuvausta. Nuoren äitipuoli Topazin hahmossa on jotakin hurjan kiinnostavaa. Hän työskentelee silloin tällöin mallina kaupungissa, ja maalla hän juoksentelee alasti luonnossa. Kirjassa on paljon, mikä tuntuu modernilta kirjoitusajankohtaan nähden. 

Topaz meni heti ovelle ja lennätti sen auki. Sitten hän nakkasi päänsä takakenoon, levitti käsivartensa ja veti keuhkonsa pullolleen ilmaa.
"Kevättä on ilmassa vain ripaus, ei keuhkojen täydeltä", minä sanoin, mutta Topaz ei hurmioltaan kuullut. (Linnanneidon lokikirja, s. 50)

Ikimuistoisimmissa kohtauksissa kylvetään, uidaan linnan vallihaudassa, vietetään juhannusta, paetaan petoeläintä, saadaan syntymäpäivälahjoja ja yritetään saada luomisenhalunsa hukannut kirjailijaisä kirjoittamaan toinen teoksensa.

Kirja parodioi Charlotte Brontën gotiikkaa ja Austenin taparomaania ja toisaalta uudistaa molempia. Kirja myös onnistuu pakenemaan ”helppoja” ratkaisuja joissakin juonenkäänteissään. Esimerkiksi jotkin vaihtoehtoiset loput tarinalle olisivat tuntuneet kokonaisuudessa naiiveilta tai perusteettomilta.

Viimeiset kappaleet, aivan viimeiset virkkeet ovat täydelliset! Harvoin viimeiset lauseet onnistuvat olemaan näin kauniit ja jättämään yhtä vahvan tunteen. Lopetus saa haaveilemaan jatko-osasta, mutta sellaista ei kirjalle ole taidettu koskaan kirjoittaa.

Kirja on Britanniassa klassikko, mutta Suomessa huimasti tuntemattomampi. Jos jotain toivon, niin sitä, että kirja löytäisi Suomessakin lisää lukijoita!

Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.

Romantiikkaa? Huumoria? Toisiaan inhoava kaksikko, jonka välillä kipinöi? Kyllä kiitos!

Elena Armaksen Rakkausjuttu espanjalaisittain (suom. Inka Parpola, alkuperäisteos The Spanish Love Deception) kertoo Catalinasta, joka on möläyttänyt Espanjassa asuvalle perheelleen, että hänellä on ihana yhdysvaltalainen poikaystävä. Valitettavasti se ei pidä paikkaansa – hän ei ole seurustellut vuosiin.

Siksi Catalinan pitää parissa kuukaudessa keksiä, kenet hän nappaa Yhdysvalloista siskonsa häihin Espanjaan esiintymään poikaystävänään. 

Catalinan ärsyttävä kollega Aaron ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, mutta siinä ei ole mitään järkeä. Catalina ei voi ymmärtää, miksi häntä inhoava ja hänen suuresti inhoamansa mies tarjoutuu moiseen. Mutta muita feikkipoikaystävätarjokkaita ei vaikuta olevan lähettyvillä…

Rakkausjuttu espanjalaisittain on ahmittavan koukuttava ja hyväntuulinen, vaikkakin loppupuoleltaan vähän turhaan pitkitetty rom-com. 

Lopussa myös harmitti, kun muutaman hyvän jännitteen annettiin karata ilmapallona taivaalle. Esimerkiksi koko teoksen suurin koukku – miten perhe reagoi kuullessaan, että Catalina on valehdellut, että hänellä on poikaystävä?! – heitettiin metallinkeräykseen ja unohdettiin sinne.

Rakkausjuttu espanjalaisittain saa vihollisista rakastavaisiksi -troopin toimimaan keskinkertaisesti

Vihollisista rakastavaisiksi -trooppi on vaikea saada toimimaan. Se on yksi suosikeistani, kun palaset loksahtavat kohdilleen, mutta osaan myös vihata sitä sydämeni pohjasta, jos lähtökohdassa on jotain mätää (köh köh, I'm looking at you, Totista leikkiä). 

Rakkausjuttu espanjalaisittain asettuu janalla johonkin puoliväliin. Siinä on kohtalaisen sympaattinen enemies-to-lovers-narratiivi, mutta loppupuolella yksi paljastus osin vesittää koko homman. (Vitsit näiden tekstien kirjoittaminen ilman spoilereita on vaikeaa!)

Fake dating -trooppia sen sijaan hyödynnetään viihdyttävästi. Lisäksi kirjasta löytyy only one bed -kohtaus. (Onko romanttinen kirja edes romanttinen, jos tätä ei löydy?!)

Henkilögalleria on viihdyttävä, Catalinan sukulaiset hulvattomia, ja Aaronin hahmo on onnistuttu kirjoittamaan mieleenpainuvalla tavalla. Se ei ole romansseissa itsestäänselvyys! 

Koska kansi on melko viaton, itselleni tuli yllärinä, miten kuumiksi jotkin kohtaukset kirjan loppupuolella äityivät ja kuinka pitkiksi ne venähtivät. Eli jos kaipaa Jane Austen -henkistä kainoa ripsien alta vilkuilua, eikä yhtään sen enempää, tämä kirja voi saada posket punehtumaan.

Puutteistaan huolimatta Rakkausjuttu espanjalaisittain on täydellinen herkkupala riippukeinussa tai laiturinnokassa nautittavaksi! 

Fun fact: Vasta kun olin lukenut kirjan melkein kokonaan, tajusin, että kirjan kirjoittaja on bookstagrammaaja, jota olen seurannut vuosikaudet!

Rakkaushuijaus vai Rakkausjuttu espanjalaisittain? 

Pakko vielä purnata hetki suomennoksen nimestä! Ei varmastikaan ole helppoa kääntää teosten nimiä suomeksi, mutta kun olen itse aikoinaan tarttunut tähän kirjaan nimen perusteella, suomennoksen nimi turhauttaa erityisesti. 

The Spanish Love Deceptionissa hauskinta on minusta tuon rakkaushuijauksen ajatus. Harmittaa, kun se on tipahtanut käännöksen nimestä kokonaan pois. "Rakkausjuttu" on paljon laimeampi!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran lyhennettynä @tarinannuppuja-Instagram-tililläni. 

Rakastuin Saara Turusen romaaneihin istuessani Jyväskylän luottokampaajallani vuonna 2018 ja lukiessani arvion Turusen romaanista. Kampaajalta juoksin kirjakauppaan ostamaan Sivuhenkilön omakseni ja luin sen heti. Pian sen jälkeen ahmin Rakkaudenhirviön. Rakastin molempia.

Turusen uusin teos, Hyeenan päivät (Tammi, 2024, *kirja saatu arvostelukappleena töiden kautta) jatkaa edellisistä teoksista tutun, nimettömäksi jäävän kertojan tarinaa. Korona jyllää ja sulkee maailman rajat. Kertoja ei pääse tapaamaan Espanjassa asuvaa miestään. Se tuntuu musertavalta, koska hän on vihdoin oivaltanut haluavansa lapsen. Luultavasti.

Hedelmällisyydestä kehkeytyy jännitysnäytelmä. Huomaan seuraavani tekstiä lähes henkeäni pidätellen. On verta, kuukautiskiertoja, tikittävä aikaraja. Kohta kertoja täyttää neljäkymmentä. Onko kaikki silloin liian myöhäistä?

Kertojan mielessä jyskyy edellisestäkin Turusen teoksesta, Järjettömistä asioista, tuttu kysymys: miten käy taiteen, jos lapsi syntyy? Voiko ihminen olla samaan aikaan äiti ja taiteilija? Syökö äitiys taitelijuuden?

Suoraa vastausta ei löydy vielä tästä teoksesta. Ehkä sitten seuraavasta, jos nimettömän kertojan tarina jatkuu Turusen seuraavassakin romaanissa. 

Hyeenan päivät -romaani on mutkaton, kehollinen ja vangitseva

Toisinaan Hyeenan päivissä teksti on niin tarkkaa, että voisin kuvitella lukevani tarinallista tietokirjaa. Lapsettomuushoidot, munasolujen määrät, Suomen ja Espanjan erot lapsettomuushoidoissa raportoidaan pikkutarkasti. 

Kaipaanko jonkinlaista etäisyyttä? Ehkä. Hyeena mylvii ja tuijottaa kiiluvilla silmillään, ja odotan jatkuvasti, että teksti herkuttelisi muillakin kaunokirjallisilla keinoilla, kun Turunen taitaa surrealistiset vertaukset niin hienosti. Niitä ei tule. On tyydyttävä hyeenaan.

"Katson kuvaani ruudulta, hyeena tuijottaa minua takaisin, ja pieni sylkipisara kimaltaa sen suupielessä. Mieleni on tyhjä, mutta odotan silti vuoroani ja näen, miten hyeena haukottelee niin, että sen valtava suu avautuu punaisena." (Hyeenan päivät, s. 65)

Mutkatonta, kehollista, vangitsevaa. Kuten aiemmissakin Turusen teoksissa yksityisestä tulee yleistä. Lauseet leijailevat keveinä eteenpäin. Turunen saa tekstin tuntumaan helpolta. Sitä lukee ahmien. Yritin matkia hänen tyyliään ja huomasin, miten vaikeaa on oikeastaan kirjoittaa niin, että teksti tuntuu yhtä vaivattomalta. 

Hotkin Leena Paasion romaanin Harmaja luode seitsemän (2022, WSOY) e-kirjana parissa päivässä. Eikä ihme, sillä tässä kirjassa on jotakin melankolisella tavalla maagista!

Eetun tutkijaäiti on kadonnut aamu-uinnillaan, ja poliisi epäilee hänen hukkuneen mereen. Eetu ei ole asiasta yhtä varma, ja hän alkaa penkoa tapausta. Epäilykset kohdistuvat jopa omaan isään. Olisiko tämä voinut tehdä äidille jotakin?

Kirja tuntuu lähes tyylipuhtaalta suoritukselta alusta loppuun. Ainoan pienen särön aiheuttaa Eetu pikkusisko Isla. Vaikka tavallisesti pidän nokkelista lapsihahmoista, Isla on jopa vähän creepyllä tavalla terävänäköinen ja fiksu seitsemänvuotiaaksi. Isla esimerkiksi puhuu välillä liian aikuismaisesti, mikä etäännyttää tekstistä.

Yhdeksi teoksen päähenkilöistä nousee Itämeri. Luonnontiedelukiossa ekan vuoden aloittavat nuoret solahtavat suoraan sydämeen varmaan siksikin, kun luontoarvot ovat heille niin tärkeitä. Kirjassa vellovat teemat linkittyvät myös meriensuojelun tärkeyteen.

Lue myös: 3 syytä, miksi rakastuin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se)

Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa, joka on pakko ahmia heti ykkösosan perään

Leena Paasion Harmaja luode seitsemän onnistui hurmaamaan minut niin, että kakkososa Bengtskär itä kahdeksan (2023, WSOY) oli luettava heti eikä vuoden päästä.

Kirja hyppää ajassa joitakin kuukausia eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista, ja näkökulma vaihtuu. Nyt sukelletaan varakkaan yrittäjäsuvun vesan, Rasmuksen, pään sisälle. Rasmuksen kilpakumppanin Eetun äiti on edelleen kateissa eli mysteeri jatkaa muhimistaan.

Ihaninta kirjassa on tietty Rasmuksen kipuilu sen äärellä, miten hän voisi kertoa Eetulle ihastuksestaan. Mutta haha, parantumattomana ja kyltymättömänä romantiikkafanina oisin halunnut kirjaan vielä enemmän Rasmus/Eetu-kontenttia. 

Edelleen rakastan Itämeren vellontaa tarinan keskellä ja nuorten sanailua ja aitoutta. Sarjan henkilöt hyppäävät suoraan sydämeeni. Rasmuksen haastavaa isäsuhdetta käsitellään hurjan koskettavasti.

Loppua kohti kirjan trilleripuoli tihenee. Kirjaparissa kiinnostavaa on se, että lukiessa en ollut yhtään varma, saako mysteeri lopulta päätöksensä ja ratkeavatko asiat, vai onko tarinalla avoin loppu. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirja ei noudattele klassisen nuortendekkarin konventioita, vaan mysteerin kanssa yhtä tärkeään asemaan nousevat kilpaurheilu ja kouluarki.

Lukemisen imun tielle tulee muutamissa kohdissa se, että Rasmuksen sukuhistoriaa tykitetään melko tuhteina paketteina. Minulle kevyempikin taustoitus olisi riittänyt.

Arviot on alunperin julkaistu @tarinannuppuja-Instagram-tilillä. 

Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa. 

Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti. 

Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä. 

Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään. 

Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)

Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen

Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä. 

Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja. 

Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni. 

Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla. 

Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä. 

Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Loppupuolella kerronta horjuu

Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa. 

Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi. 

Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt. 

Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä. 

Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa

Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö. 

Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä. 

Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella: 

"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)

Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.  

En yleensä lue elämäkertoja. Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, 2023, suom. Saara Pääkkönen) herätti kuitenkin kiinnostukseni, vaikka entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerrallinen muistelmateos kuulostikin lähtöasetelmaltaan piinaavalta. 

Jenneten äiti haluaa, että hänen tyttärestään tulee kuuluisa näyttelijä. Siksi hän alkaa viedä tytärtään koe-esiintymisiin, kun tämä on 6-vuotias. Lapsi ei osaa ilmaista äidilleen, ettei hän oikeastaan haluaisi näytellä. Hän kuitenkin haluaa, että äiti on onnellinen, joten hän yrittää pärjätä mahdollisimman hyvin. 

Väkivalta kääriytyy tekstistä esiin kerros kerrokselta. Jenneten äiti uhkailee isää veitsellä, kun tämä saapuu kotiin töistä odotettua myöhemmin. Äiti ei anna lapsensa peseytyä itse vielä teini-iässäkään ja tekee tälle säännöllisiä rintojen ja alapään tutkimuksia vielä silloinkin, kun tämä on 17-vuotias. Äiti opettaa Jennetelle anoreksian tytön ollessa 11-vuotias. Asiat näyttäytyvät lapsi-Jennetelle epämiellyttävinä, mutta hyväksyttävinä. Hänen äitinsähän vain ajattelee hänen parastaan. 

Onneksi äitini kuoli käsittelee rankkoja aiheita mustalla huumorilla

Kuten kansikuvasta ja kirjan nimestä voi päätellä, Onneksi äitini kuoli lähestyy karmaisevia aiheitaan mustalla huumorilla. McCurdy kirjoittaa välillä lakonisesti, välillä pienet toteamukset tuovat tekstiin huumoria. Vaikka aiheena lapsen manipulointi, tähän kohdistettu henkinen väkivalta ja tämän kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen kuulostavat todella, todella rankoilta, kirja ei hukuta alleen. 

Tämän voi kuitenkin sanoa vain äärimmäisen etuoikeutettu lukija, jolla ei samanlaista traumaa kuin Jennetellä. Sisältövaroitukset kannattaa tarkistaa ennen kirjan aloittamista. Väkivallan lisäksi kirjassa kuvaillaan muun muassa arkea erilaisten syömishäiriöiden kanssa, alkoholismia ja pakko-oireita.

Luulen, että kirjan jääminen tunnetasolla melko etäälle johtuu myös siitä, että kirjan luvut pomppivat jonkin verran. Yksi luku näyttää yhden hetken elämästä. Jännitettä ehditään rakentaa melko lyhyiden hetkien ajan. Vaikuttavimpana ja kaameimpana mieleeni jää kohtaus, jossa Jennette lähtee rantalomalle salaisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävästä Jennette ei ole uskaltanut kertoa äidille. Kun parista otetut paparazzikuvat päätyvät äidin silmiin, äiti raivostuu. Äidin lähettämät haukkumissähköpostit ovat kaameaa luettavaa. 

Onneksi äitini kuoli käsittelee aiheitaan elokuvamaisesti: lukijalle näytetään kohtaus, mutta sitä ei juuri reflektoida. Teos ei juuri tarjoa lukijalle tulkintoja tapahtumista, vaan lukijan pitää itse päättää, mitä hän ajattelee siitä, mitä näkee. Kun tapahtumia ei jäädä tutkailemaan ja pyörittelemään, kirjasta tulee nopeasti luettava ja äärimmäisen koukuttava. On pakko lukea, mitä seuraavaksi tapahtuu. Löytyykö seuraavasta luvusta vielä jotakin järkyttävämpää ja hirveämpää kuin mitä on jo nähty?

Reflektion puute jättää teoksen vähän ontoksi. Onneksi äitini kuoli pitäytyy yksinomaan Jenneten kokemuksessa, eikä McCurdy pohdi esimerkiksi sitä, uskooko hän, että muillakin lapsitähdillä on samanlaisia kokemuksia tai tutkaile laajemmin lapsinäyttelijöiden käyttämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Hän antaa omien kokemustensa puhua puolestaan, mutta samalla jään kaipaamaan jonkinlaista tapahtumien kytkemistä laajempaan kontekstiin, jotakin suurempaa kehystä. 

Ansioituneinta Onneksi äitini kuoli -kirjassa on ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus

Ansioituneinta teoksessa on mielestäni ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus. Vaikka äiti hyväksikäyttää Jennetteä monin tavoin, Jenneten on vaikea vielä äidin kuolemankaan jälkeen käsitellä ajatusta, että äiti on ollut manipulatiivinen ja väkivaltainen. Teos kuvaa kaamean hienosti sitä, millaisen haavan ihmiseen jättää se, kun väkivaltaa harjoittaa itselle läheinen ihminen. 

Pidän myös siitä, ettei kirja kuvaa pelkästään traumaa. Se näyttää myös alun Jenneten toipumisprosessista ja sen vaikeudesta. Erityisen riipaisevana näyttäytyy syömishäiriön riepoteltavana oleminen ja sitä vastaan tappeleminen.

McCurdy tunnetaan parhaiten Nickelodeon-tuotantoyhtiön iCarly-nuortensitcomista. Olen itse katsonut ehkä sivusilmällä joitakin pätkiä, mutta en todennäköisesti yhtäkään kokonaista jaksoa alusta loppuun. Olen kuitenkin ollut monen Disney Channelin nuortensitcomin fani teininä. Sitä kautta kirja aiheuttaa epämiellyttävän tunteen: kuinka monen muun lapsinäyttelijän tarina on samanlainen kuin Jennetellä? Olenko viettänyt oman teini-ikäni nauraen komedioille, joita tekevät teinit ovat olleet syvästi onnettomia? 

P. S. Aikuiset-sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola on äänikirjan lukijana maaginen. Alkuperäisteoksen lukee äänikirjaksi Jennette McCurdy itse. Hänenkin luennastaan olen kuullut kehuja. 

Kirja, jonka elokuvaoikeudet on myyty jo ennen kuin teos on edes ilmestynyt? Onhan se pakko lukea! Varsinkin, kun Ilona Tuomisen uutuusromaanin nimi on Seurustelusalaliitto (2023, Bazar, kirja saatu arvostelukappaleena). Onko kutkuttavampaa romaanin nimeä olemassa?!

Mistä Seurustelusalaliitto kertoo?

Sannin sulhanen Max jättää Sannin alttarille toisen naisen takia. Samalla Sannin elämästä kaikkoaa suuri osa ystävistä. Sanni muuttaa isoäitinsä vanhaan asuntoon, turkulaiseen puutalo-osakkeeseen kasailemaan itseään ja sydäntään. Miten eksälle voisi antaa näpäytyksen? Feikkiseurustelusuhteen avulla tietenkin!

Fake dating on yksi romanttisen kirjallisuuden suosituista troopeista, ja oli hurjan hauskaa nähdä kotimainen versio troopin hyödyntämisestä. Seurustelusalaliitto ei varsinaisesti tuo trooppiin mitään uutta, mutta käyttää sitä hulvattoman hauskasti vakaalla ja tyylipuhtaalla tavalla. 

Pakko sanoa, että lukiessa hieman hämmensi, kun romanssin sankarin nimi oli Jukka ja hänen oli kai kuitenkin tarkoitus olla noin kolmekymppinen. Mielestäni Jukka on viisi-kuusikymppisen miehen nimi. Piti siis lukiessa ihan asettaa aivot eri taajuudelle kuin mihin ne luonnostaan meinasivat asettua. Kolmekymppinen Jukka meinasi tuntua mahdottomuudelta. 

Ihanaa romanttista komediaa epäsuhtaisella rytmillä

Kirja alkaa romanttisena komediana. Sitten se kuitenkin muuttuu lempeäksi, vähän hidastempoiseksi feelgoodiksi. Puolivälin käänteen jälkeen teos palaa vauhdikkaaksi romanttiseksi komediaksi. Kirja tuntuikin vähän epätasapainoiselta rytminsä puolesta.

Jos olisin saanut antaa palautetta kirjasta sen kirjoitusvaiheessa, olisin kehottanut tiivistämään alkupuoliskoa. Ehdin jo lukiessani miettiä, mihin romaani on oikein menossa, tapahtuuko kirjassa mitään, vellooko tarina vain paikallaan puutalokorttelin fiilistelyssä koko lopun kirjaa?

Lisäksi romanssin sankari pitää mielestäni esitellä teoksessa viimeistään luvussa kolme. (Tästä on ilmeisesti olemassa montaa koulukuntaa.) Seurustelusalaliitossa romanssin toinen osapuoli tavataan vasta noin kirjan puolivälin tienoilla, mikä aiheutti sen, että loppu tuntui kiireiseltä ja suhde ei saanut kehittyä niin pitkään kuin tällainen slow burn -romanssien ystävä olisi ehkä halunnut.

Pienestä rytmisestä epätasapainosta huolimatta kirja on parasta kotimaista romanttista viihdettä, mitä olen vuosiin lukenut. Lisäksi rakastuin kirjan miljööseen ja nyt haaveilen entistä enemmän muutosta johonkin ihanaan puutalokortteliin. Sivuhenkilöistä suosikikseni nousee Koistinen.

Kun kirjan on saanut luettua, mieleen jää kaiherrus: joko se loppui? Näistä tyypeistä, tätä tarinaa haluaisin lukea lisää! En yhtään ihmettele, että romaanin elokuvaoikeudet on myyty niin vauhdilla.

Arviosta on julkaistu lyhennelmä myös @tarinannuppuja-Instagram-tilillä. 

Holly Bournen Teeskentelyä (2021, Gummerus, suom. Kristiina Vaara, kirja pyydetty kustantajalta arvostelukappaleena) on uuden ajan vihaista, feminististä kirjallisuutta. Kipeää, raivoisaa ja silti valoisaa. 

Bourne tunnetaan ehkä parhaiten nuorille aikuisille kirjoittamistaan romaaneista, kuten Oonko ihan normaali? ja Niin käy vain elokuvissa. Teeskentelyä-kirja on kuitenkin suunnattu aikuisille. 

Tässä välissä on syytä todeta sisältövaroitukset! Teeskentelyä käsittelee muun muassa seksuaalista väkivaltaa ja raiskausta. Käsittelen näitä teemoja myös tämän postauksen seuraavissa osissa. 

Mistä Holly Bournen Teestentelyä kertoo?

Teeskentelyä kertoo kolmekymppisestä Aprilista, jonka ex-poikaystävä on raiskannut. April yrittää jättää väkivaltaisen kokemuksen taakseen, mutta ollessaan treffeillä uusien ihmisten kanssa hän törmää toistuvasti seksismiin ja urpoileviin miehiin. 

April uskoo, että ainoa keino löytää parisuhde on ruveta Greteliksi, fantastiseksi naiseksi, josta kaikki miehet haaveilevat. Niinpä hän kirjautuu treffisovelukseen nimellä Gretel valmiina hurmaamaan kaikki miehet.

Mutta mitä tapahtuu, kun Aprilin elämään astelee mies, josta hän kiinnostuu toden teolla? Voiko suhteesta koskaan tulla mitään pidempiaikaista, kun mies luulee seurustelevansa Gretel-nimisen naisen kanssa?

Teeskentelyä kuvaa riipaisevalla tavalla seksuaalista väkivaltaa

En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jossa olisi yhtä upealla tavalla käsitelty raiskauksen aiheuttamaa traumaa. Usein raiskauksen käsittely typistyy raiskaustilanteen kauhun kuvaamiseen, mutta pitkäaikaiset vaikutukset uhriin sivuutetaan kokonaan.

Teeskentelyä edistääkin erinomaisella tavalla seksuaalisen väkivallan uhrin ymmärtämistä. Kirja myös hälventää raiskausmyyttejä (eli virheellisiä raiskaukseen liittyviä käsityksiä) mielettömän hienosti!

Tuntuu jotenkin tosi väärältä olla fiiliksissään kirjasta, joka käsittelee näin kamalaa aihetta. Kuitenkin vahingollisia ja virheellisiä mielikuvia raiskauksesta välittäviä representaatioita on niin paljon, että tämä yksi, jossa kaikki on kuosissa, saa tällaisen seksuaalista väkivaltaa gradussaan tutkineen humanistin sydämen läikähtelemään riemusta. 

Samalla kirjan sanoma on valoisa: vaikka seksuaalinen väkivalta on hirveää, traumatisoivaa ja kammottavan yleistä, siitä on mahdollista selvitä.

Myös Bournen nuorille aikuisille kirjoittama kirja Syitä itkeä julkisesti (Gummerus) käsittelee väkivaltaista parisuhdetta. Kirjassa sivutaan myös raiskaustraumaa, mutta pääpaino on kontrolloivan parisuhteen kuvaamisessa ja siinä, miten suhteesta voi toipua. 

Kirja saa sekä itkemään että nauramaan

Teeskentelyä ei ole vahvoilla ainoastaan seksuaalisen väkivallan kuvaamisessa. Taas kerran Bourne onnistuu nimittäin luomaan moniulotteisen päähenkilön, joka herättää lukijassa voimakkaita empatian tunteita. Kuten aina, Bourne kuvaa myös naisten välistä ystävyyttä kauniisti. 

Lisäksi kirjassa käsitellään todella raastavasti ja hienosti sitä, miten naiset pienentävät itseään deittaillessaan, jotta miehen hauras maskuliinisuus ei kärsisi. 

Kirjassa on oikeastaan kaikki kohdallaan. Ainoastaan chick lit -kirjallisuuden klassikkokliseelle, gay best friend -hahmolle rypistelin kulmiani. Ihanaa, että seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä kuvataan, mutta stereotyyppinen tapa representoida aina vähän tympii. 

Kirja sai itkemään, se teki vihaiseksi, se synnytti perhosia vatsanpohjaan – ja aika ajoin myös nauratti. Melkoinen vuoristorata, aivan upea sellainen! 

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Instagram-tililläni @tarinannuppuja. Tekstiä on täydennetty blogia varten. 

Nadja Sumasen Sade on kaikille sama (2021, Otava) on novellikokoelma täynnä karvaankauniita, auringonmakuisia ja rujoja pieniä tuokiokuvia nuoruudesta. Lapsuus on jäämässä taakse, aikuisuus edessä kipeänä ja karkeana. 

Pidän siitä, miten tunnistettavista ja paikoin jopa arkisista tilanteista löytyy erityisyyttä. Tavallisuuden takana lymyilee monessa novellissa jotain vähän vinksahtanutta, joka rikkoo pinnan:

Viljamin äidin ylihuolehtivaisuus saa äärimmäisiä piirteitä. 

Jessen pitäisi kirjoittaa essee avioliitosta, vaikka hänen uskonsa kyseiseen instituutioon on rapissut pois pala palalta. 

Saara päätyy treffeille netissä tapaamansa keski-ikäistyvän kirjailijan kanssa ja ajattelee treffien ajan kultakalansa tappamista.

Moni novelli luo vahvan tunnejäljen. Ensimmäinen novelli, Herkkä kohta, on mustan komiikan sävyttämä. Synkkä absurdius jopa vähän järkyttää, koska se on niin odottamatonta. 

Perheväkivallan kaameudesta kertova Valse triste taas liukuu hylätyn autiotalon estetiikan ja päähenkilön lapsuudenkodin rikkonaisuuden välillä. Molemmat ovat yhtä hajalla. Päähenkilö huolehtii kulkukissasta ja hoivaa sitä, vaikka hänen omat vanhempansa ovat epäonnistuneet hänen huolehtimisessaan.

Sade on kaikille sama -kokoelmasta löytyy myös lohtua ja kauneutta

Yksi lohdullisimmista kohtaamisista löytyy kokoelman nimikkonovellista, jossa tanssitaan sateessa parkkipaikalla. Aysha, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, riemuitsee sateen vapaudesta: 

”Sade on kaikille sama. Se kastelee pellavapäät, pipopäät, huivipäät, mustatukat, ne jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään ja ne joille sitä ei ole.” (s. 84, Sade on kaikille sama) 

Kun autossa yksin tupakoiva nainen huutaa Ayshalle tervehdyksen, vähemmistöstressi nostaa päätään, suojakilvet nousevat pystyyn. Uhkaavaksi tulkitusta tilanteesta syntyy merkillinen, lempeä kohtaaminen. Kauneuttakin löytyy yllättävistä paikoista.

Moni novelli on yllättävän intensiivinen lyhyydestään huolimatta. Nadja Sumanen on onnistunut lataamaan tiiviisiin teksteihin lukuisia kutkuttavia merkitystasoja ja nätisti havainnosta toiseen liukuvia tuokioita. 20 tarinan joukosta on mahdoton valita suosikkia!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Tarinannuppuja-Instagram-tililläni. 

No niin. Seuraa pidäkkeetöntä hehkutusta. Heli Laaksosen Luonnos. (Otava, 2022) on nimittäin IHANA! Listasin kolme syytä, miksi rakastin tätä kirjaa!

1. Luonnos. rikkoo lyriikan ja tietokirjallisuuden rajoja

Luonnos. on säemuotoon kirjoitettu tietokirja luonnon ihmeellisyydestä. Tällainen muodolla leikittely jos mikä käy suoraan sydämeen. 

Laaksonen itse meinaa loppusanoissa, etteivät tekstit ole runoja, mutta kieli on sen verran lyyristä ja leikkisää, että tekisi mieli sanoa tätä runotietokirjallisuudeksi. Tai ehkä tämä on säeromaanin sukulainen, säetietokirja!

2. Kirja kutsuu ihmettelemään upeaa luontoamme

Kirja muistuttaa pakahduttavan kauniisti, miten upea järjestelmä luonto on. Tällaiselle kummallisten eläin- ja luontofaktojen rakastajalle kirja on aarre. 

Tiesitkö esimerkiksi, että 

• vesinokkaeläin pitää silmät ja korvat kiinni veden alla ja suunnistaa sähköaistinsa avulla? 
• Tai että kalalla on koko elämänsä ajan tasan sama määrä suomuja? 
• Tai että Suomen suurin elävä olento on mesisieni, hehtaarin kokoinen sienirihmasto? 
• Tai että lammas pystyy tunnistamaan 50 omaan laumaansa kuuluvaa lammasta valokuvasta?

Lukiessa minussa voimistuu pakahduttava tarve suojella ja vaalia tätä kaikkea ihmeellisyyttä, joka maapallollamme elää, kasvaa, monistuu. Mutta miten turvata luonnon monimuotoisuus, pelastaa pallo piinallisesti etenevältä lajien sukupuuttoaallolta? 

Tähän Laaksosen kirja ei ota kantaa, se on toisten teosten tehtävä. Sen sijaan Laaksonen esittelee, ihmettelee, kutsuu lukijankin hurmaantumaan. Toivottavasti muissakin lukijoissa herää tarve vaalia!

3. Luonnos.-kirjan tyyli, huumori ja assosiaatiot hurmaavat

Laaksosen lempeä ääni ja huumori paketoivat tekstistä monia lukukertoja kestävän. Laaksonen sitoo yhteen eri lähteistä keräämiään tiedonmurusia ja yhdistelee niitä omiin huomioihinsa. Teksti on assosiaatioiden, vertausten ja personifikaatioiden juhlaa. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo, josta selviää, mistä kaikkialta Laaksonen on tiedot kirjaan ammentanut. 

Lukiessani merkkailin pienin sydämin ja huutomerkein marginaaleihin lempikohtiani. Osa niistä oli hurmaavia eläinfaktoja, osa kielellisiä oivalluksia, osa kohtia, jotka jostakin sanoin tavoittamattomasta syystä vain värisivät sisälläni. Tässä muutamia merkitsemiäni kohtia:

"Hirven korkeus on huonekorkeus,
mutta sen maksimipainosta käy niin hirveä riita,
että arvioidaan se nyt välille
1–1000 kg, niin ovat kaikki yhtä näreissään." (s. 81)

"Viisi lammasta on lauma
ja lauma on lampaan minimi. 
Yhtä lammasta ei ole." (s. 146)

"Pulu. 
Sanansa muotoinen: 
pyörä pää, 
tanakka kupu, 
sileä puku." (s. 162)

Rakastan kirjassa myös sitä, miten välillä poukotaan luonnontieteestä kielitieteen puolelle ja ihmetellään, miten lajit ovatkaan saaneet niin metkoja nimiä. Tai kerrotaan lingvististä, joka vuonna 1912 murehti, kun vanhasta ja arvokkaasta kotieläintemme nimistöstä on tulossa vähitellen ”kielellinen rikkaruoho”.

Kirja herätti minussa niin puhdasta iloa, ihastusta ja riemua, että oli pakko lukea suosikkikohdat ääneen myös puolisolle.

Jään odottamaan Luonnos 2 -teosta! Toivon koko sydämestäni, että sellaisen vielä joskus saamme!

Johanna Schreiberin Rivien välissä (S&S, 2023, alkup. Mellan raderna, suom. Henni Salovaara) oli minulle yksi kevättalven odotetuimmista kirjoista. 

Luin kirjakatalogista sanat ”kustantamo” ja ”uusi rakkaus”, ja olin myyty. Rakastan nimittäin kaikkia tarinoita, jotka sijoittuvat kustannusmaailmaan, ja romansseista on tullut suuri heikkouteni.

Mistä Johanna Schreiberin Rivien välissä -kirja kertoo?

Rivien välissä kertoo vasta eronneesta Emilystä, joka työskentelee kustantamo Schantzin markkinoinnissa. Kustantamoa johtavat varsin erimieliset sisarukset, joiden visiot kustantamon tulevaisuudesta poikkeavat suuresti toisistaan. Kirja sivuaakin päivänpolttavaa kysymystä, miten kirjallisuus pysyy relevanttina 2020-luvulla. Pitääkö liiketoimintaa laajentaa vai riittääkö kirjallisuus itsessään? 

Kustantamon kesäjuhlissa Emily tapaa sarjakuvapiirtäjä Hermanin, joka saa Emilyn nopeasti hullaantumaan. Emily tempautuu suhteeseen ja yrittää deittailun lisäksi pitää käsissään lankoja töissä ja olla kotona läsnä esikouluikäiselle lapselleen.

Rivien välissä on pohjimmiltaan kirja mielenterveydestä

Voi olla, että lähdin lukemaan kirjaa vähän liian vaaleanpunaiset lasit silmilläni. Romanssi paljastuu pitkälti sivujuoneksi, eikä romaanissa käytetä hirveästi aikaa esimerkiksi jännitteen luomiseen parin välille. Hullaantuminen tapahtuu silmänräpäyksessä, ja itselleni ainakin jää hieman mysteeriksi, miksi Emily edes alunperin kiinnostuu Hermanista. Ehkä se on kirjailijan tarkoituskin, koska tarinan myötä Hermanista alkaa paljastua epämääräisiä piirteitä.

Emilyn tasapainoilu arjen haasteiden äärellä saa kirjassa paljon enemmän tilaa kuin romanssi. Miten jakaa yhteishuoltajuus eksän kanssa? Miten pitää molemmat pomot ja kustantamon isoimmat kirjailijat tyytyväisinä? Miten taklata työt, jotka tulevat kotiin ja horjuttavat jaksamista? Välillä Emilyn työstressin kuvaaminen sai sydämeni pamppailemaan vähän liiankin lujaa, enkä pystynyt kuuntelemaan kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa.

Loppupuolella kirjaa käsitellään paljon Emilyn mielenterveyttä, ja vaikka alkupuolella viitattiinkin hänen vaikeuteensa selvitä joistakin arkisista jutuista, diagnoosi tuli minulle lukijana silti puun takaa. Pidin siitä, mihin tarina tällä saralla kulki, mutta ehkä olisin kaivannut vielä enemmän pohjustusta, etten olisi yllättynyt niin isosti siitä, että Rivien välissä on pohjimmiltaan kirja mielenterveydestä.

Kustantamo S&S:n katalogissa kirjaa hehkutettiin feelgoodiksi, mutta vaikka kirjassa onkin paikoin kepeyttä, sen tunnelma on mielestäni suurimman osan aikaa lempeän haikea. Mukana on myös raskaita teemoja, kuten Emilyn taannoisen keskenmenon käsittely. Aluksi meinasinkin pettyä, kun Rivien välissä ei ollutkaan ensisijaisesti mikään kevyt, ihanan hykerryttävä romanssi, jota lukija voisi fiilistellä ja elää mukana. 

Pidin kirjasta kyllä lopulta, kun olin muotoillut odotukseni uusiksi tajuttuani, että kyseessä on olettamaani vakavahenkisempi lukuromaani. Kesäisen Tukholman tunnelma sai haaveilemaan reissusta Ruotsiin ja kirjamaailman kuvaus kiinnosti juuri niin paljon kuin olin ounastellutkin! 

Kyseessä on sarjan ensimmäinen osa, ja kustantamo Schanziin päästään vielä palaamaan sarjan seuraavissa osissa. 

Mitä muuta kannattaa lukea tai katsoa, jos rakastaa kustannusmaailmaan sijoittuvia tarinoita?

• Kustantamoon sijoittuu hulvaton tv-sarja Younger, jossa nelikymppinen Liza yrittää päästä takaisin työelämään oltuaan pitkään kotiäitinä. Kun töitä ei muuten heru, Liza tekeytyy parikymppiseksi. Uudella iällä hänet palkataankin kustantamoon harjoittelijaksi. Sarjaa voi katsoa ainakin Elisa Viihde Viaplaysta. 
• Ruotsalaissarja Rakkaus & anarkia kertoo Sofiesta, joka aloittaa työt kustantamossa konsulttina. Hänen tehtävänsä on kertoa, miten kustantamon toiminnasta voitaisiin tehdä taas kannattavaa. Työpaikalla työskentelee myös parikymppinen Max, jonka kanssa Sofie tempautuu outoon valtapeliin, jossa pari yllyttää toisensa tekemään toinen toistaan oudompia asioita. Sarjan voi katsoa Netflixistä. 
• Kustannusmaailmaa sivuaa myös Emily Henryn ihana kirja Book Lovers, jonka molemmat päähenkilöt työskentelevät kirjallisuusagentteina. Kirjassa tehdään pääosin etätyötä, mutta kustannusmaailma on silti voimakkaasti läsnä läpi teoksen. Kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2023 nimellä Rakkautta rivien välissä. 

Casey McQuistonin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä (Tammi, 2022, saatu arvostelukappaleena) on jo vuosia pyörinyt kirjasomen rakastetuimpien kirjojen listoilla. Nyt, kun kirjasta saatiin vihdoin Johanna Auranheimon upea suomennos, minäkin päätin tarttua teokseen. Ja ai että, romaanihan on romanttista viihdettä parhaimmillaan!

Mistä Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä kertoo?

Romaani kertoo Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin pojasta, Alexista, joka sekoilee Iso-Britannian kruununprinssin häissä. Kaadettuaan kruununprinssin pikkuveljen, prinssi Henryn täytekakkuun ja päädyttyään lööppeihin, julkisuuskuvaa pitää silotella. 

Viestintätiimi suunnittelee kampanjan, jonka tarkoituksena on viestittää maailmalle, että Alex ja Henry ovat todellisuudessa ylimpiä ystäviä, ja kakkusekoilussa oli oikeasti kyse vain kaverusten leikkimielisestä nahistelusta. 

Harmi vain, todellisuudessa Alex ja Henry eivät voi sietää toisiaan. Vihollisten välit alkavat kuitenkin pian lämmetä. Alex ja Henry löytävät itsensä keskeltä kiihkeää suhdetta, joka paljastuessaan voisi olla katastrofaalinen sekä vanhoillisen kuningashuoneen maineelle että Alexin presidenttiäidin seuraavan vaalikauden kampanjalle. 

Minkä ikäisille Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä on tarkoitettu?

Mietin lukiessani paljon sitä, että meiltä puuttuu Suomesta kokonaan käsite sille lukijaryhmälle, jolle teos on tarkoitettu. 

Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä ei nimittäin ole YA-kirjallisuutta eli nuorten aikuisten kirjallisuutta. Päähenkilöt ovat parikymppisiä eivätkä teinejä, ja englanninkielisessä kirjallisuudessa kohderyhmä olisi NA eli new adult. Suomennosta kyseiselle käsitteelle ei vielä löydy, mistä ikinä se kertookaan. 

NA-kirjallisuus on aikuisten kirjallisuutta, joka on tavallisesti tarkoitettu noin 18-vuotiaille ja vanhemmille. Itse suosittelisin kirjaa 16-vuotiaille ja vanhemmille. Teos sisältää jonkin verran seksikohtauksia, jotka voivat olla liian graafisia nuorimmille lukijoille. 

Poistetut Harry Potter -viittaukset – mitä ihmettä?

Kirjan äärellä minua pohditutti myös kirjailijan teokseensa julkaisun jälkeen tekemät muutokset. Kirjasta on suomennettu teoksen viimeisin versio, josta on muokattu pois kaikki alkuperäisen version Harry Potter -viittaukset. 

Romaani ei selvästikään tarvitse niitä ja editoinnit on tehty taidokkaasti. Harry Potter -viittausten tilalla on nyt muita viittauksia popkulttuuriin. On pakko myöntää, että kirjasta on helpompi nauttia, kun ei tarvitse kasuaalien intertekstuaalisten viittausten kohdalla pohtia J. K. Rowlingin ongelmallisuutta. Samalla minua vaivaa ajatus sensuurista ja jonkinlaisesta historiatajuttomuudesta. 

Toisaalta kirjoihin on tehty halki aikojen muutoksia ensimmäisen version julkaisemisen jälkeen. Esimerkiksi Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjan ensimmäisissä versioissa seikkailee silkkiapina, myöhemmissä kissanpoikanen. Kysymykset kirjailijan teokseensa julkaisun jälkeen tekemistä muokkauksista mahdollistaisi pidemmänkin pyörittelyn, mutta sille ei ole tilaa tässä. Ehkä palaan pohtimaan tätä myöhemmin, jos teema jää vaivaamaan. 

Kiemurtelevien pohdintojen sijaan haluan nostaa Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjasta esiin neljä asiaa, miksi rakastin sitä.

4 asiaa, joita rakastin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä -kirjassa

1. Utopia

Romaani kuvaa vaihtoehtoista historiaa, jossa Yhdysvaltojen presidenttinä on toiminut jo yhden kauden ajan nainen, ja Iso-Britannian nykyisten hallitsijoiden identiteetit on myös vaihdettu. Loppuratkaisuaan myöten kirja tuntuu kuvaavaan maailmaa, jossa asiat ovat piirun verran toiveikkaammalla tolalla kuin meidän todellisuudessamme.

Olen nähnyt arvioita, joissa on pohdittu sitä, että Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä ei voisi oikeasti tapahtua. Mielestäni tämä on epäoleellista. En minä ainakaan lue kirjoja sen takia, että voisin lukea vain täysin realistisista tapahtumista. Toki minuakin vähän mietityttää, voivatko perheenjäsenetkään puhua yhtä suorasukaisesti Englannin kuningattarelle kuin mitä tässä kirjassa puhutaan, mutta se tuntuu lopulta pieneltä sivuseikalta. 

Kaikkinensa kirjasta jää lempeä ja toiveikas loppumaku, mikä tuntui ihanan lohdulliselta.

2. Romanssi

Toisin kuin monessa muussa romanttisessa kirjassa, tässä henkilöt päätyvät yhteen melko varhain. Kirja keskittyy kuvaamaan Alexin ja Henryn etäsuhteen kehittymistä ja parin rakastumista sen sijaan, että kirja venyttäisi äärimmilleen "tykkääkö se musta ihan oikeasti?" -narratiivia tai forbidden love -troopin vihanpitoa. Lopullinen jännite syntyy siitä, mitä tapahtuu, jos kielletty rakkaus paljastuu muille. 

Forbidden love -trooppi on mielestäni yksi vaikeimmista, koska mikä nykyään enää oikeasti on kiellettyä rakkautta? Kaikki OIKEASTI kielletty on laitonta ja pettämiskuviotkin ovat kauhean ankeita, niistä en oikeastaan halua edes lukea. Tässä teoksessa forbidden love toimii erinomaisesti! Alex ja Henry ovat valtavan suloisia yhdessä. 

3.  Teemat

Romaanin keskeisiksi teemoiksi nousevat pohdinta siitä, mikä on julkisuuden hinta ja kuka saa rakastaa ja ketä. Saako presidentin poika rakastua mieheen ja julkistaa suhteensa, jos se voi vahingoittaa presidentin seuraavan kauden vaalikampanjaa? Saako Iso-Britannian prinssi rakastua mieheen, jos se voi vahingoittaa kuningashuoneen mainetta? 

Piilottelusta seuraa kulissien ylläpitämistä, kun Alex ja Henry joutuvat käymään treffeillä naisten kanssa vaikuttaakseen median silmissä kunnon heteroilta. 

Kirjan teemoissa on itse asiassa paljon samaa kuin toisessa kirjasomessa supersuosioon nousseessa, Taylor Jenkins Reidin kirjassa The Seven Husbands of Evelyn Hugo. Myös se kertoo biseksuaalista julkisuuden henkilöstä, joka joutuu piilottelemaan suhdettaan, jottei menettäisi yleisönsä suosiota ja rakkautta. Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä onnistuu kuitenkin käsittelemään aihetta raikkaammin ja toiveikkaammin. 

4. Rakkauskirjeet

Koska Alex asuu Yhdysvalloissa ja Henry Iso-Britanniassa, suuri osa suhteesta rakentuu sähköpostien lähettelyn kautta. Nämä modernit rakkauskirjeet solahtivat suoraan sydämeeni! Lukiessa tulee sellainen olo, että rakkauskirjeitä pitäisi arvostaa enemmän ja ne ovat aivan ihastuttava kirjoittamisen laji. 

Jokainen kirje päättyy sitaattiin jonkun kuuluisan sateenkaariyhteisöön kuuluvan henkilön rakkauskirjeestä rakastetulleen. Miten kaunis tapa tuoda esiin sitä, että sateenkaarirakkautta on ollut läpi vuosisatojen!

Mikä sarja kannattaa katsoa, jos rakasti tätä kirjaa? 

Jos kirjan lukemisen jälkeen löydät itsesi tyhjiöstä, etkä tiedä, mitä tekisit elämälläsi, kannattaa katsoa Netflix-sarja Young Royals. Se kertoo Ruotsin prinssistä, joka sisäoppilaitoksessa rakastuu tavallisen perheen poikaan. 

Seksuaalista identiteettiä ja kahden pojan välistä suhdetta käsittelee kauniisti myös Netflixin teinisarja Heartstopper, joka perustuu somessa rakastettuihin Alice Osemanin sarjakuviin.

Oletko sinä lukenut Punaista, sinistä ja kuninkaansinistä -romaanin? Millaisia ajatuksia sinulla heräsi kirjan äärellä?

Tartuin Leigh Bardugon Varjo ja riipus -kirjaan (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen) aikoinaan, kun sain kuulla, että siitä on tulossa Netflix-sarja. Koska sarjassa näyttelee muun muassa Ben Barnes, halusin selvittää ennen sarjan ilmestymistä, mistä tässä kirjassa on kyse.

Varjo ja riipus kertoo armeijassa kartanpiirtäjänä työskentelevästä Alina Starkov -nimisestä orpotytöstä, joka matkustaa hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?

Varjo ja riipus -kirjan elementit ovat moneen kertaan nähtyä

Varjon ja riipuksen maailma on kiehtova, mutta lukukokemus jää silti keskinkertaiseksi. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjan liian pian Tomi Adeyemin Veren ja luun lasten lukemisen jälkeen. Teokset tuntuvat olevan jossain määrin samanlaiset, vaikka Varjo ja riipus sijoittuukin Venäjän kaltaiseen fantasiamaahan siinä missä Veren ja luun lapset ammentaa afrikkalaisista mytologioista. 

Molemmat kirjat ovat kuitenkin seikkailufantasiaa, joissa yritetään joko palauttaa taikuus maailmaan tai oppia käyttämään mystisiä taikavoimia. Ehkä myös maailmanrakennuksessa on jotakin tunnistettavaa, jotakin toisteiselta tuntuvaa. Jollain tavalla Varjo ja riipus vertautuu mielessäni hovin juonittelujen ja tapoihin tutustumisen osalta myös Sarah J. Maasin Lasipalatsiin.

Ehkä haaste onkin se, että Varjon ja riipuksen fantasiakuvasto ja elementit ovat aika moneen kertaan nähtyjä. Tähän kun lisätään se, että päähenkilö on melko lattea, ja en oikein välittänyt siitä, millä tavalla tässä kirjassa rakennettiin romansseja, kokonaisuus turhautti.

Vaikka kolmiodraamat voivat parhaimmillaan olla hurjan kutkuttavia, tässä kirjassa Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Vähän alkaa jo kyllästyttää nämä ikivanhat ihastukset nuortenkirjoissa. Sain niistä oikeastaan tarpeekseni jo 2010-luvun vampyyribuumin aikana. 

Kirjaa vaivaa myös se, että pääpahiksen motiivi jää melkoisen hämäräksi. 

Puutteistaan huolimatta kirja on menevä ja koukuttava ja varsin nopea lukea!

Miten kirja vertautuu Netflixin Varjo ja riipus -sarjaan? 

Siinä missä Varjo ja riipus on kirjana melko keskinkertainen, Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on erinomainen. Se sekoittaa Varjo ja riipus -kirjan tapahtumat saman kirjailijan Korppien kehä -kirjasta tuttujen henkilöiden juonilinjoihin. Ensimmäinen kausi ei kuitenkaan käsittele Korppien kehän tapahtumia, vaan sarjassa luodaan kuvitteellinen menneisyys kirjan hahmoille. 

Sarjana Varjo ja riipus on visuaalisesti näyttävää, nopeatempoista fantasiaa. Vaikka henkilöt jäävät romaanissa kuoriksi, Jessie Mei ja Ben Barnes tekevät Alinana ja Varjona erinomaista työtä ja hengittävät roolihahmonsa eloon. 

Käsikirjoitukselle tekee hyvää se, että siihen on lisätty Korppien kehän henkilöitä ja uusia sivujuonia. Juoni saa lisää tasoja, joita se todella tarvitsee. Lopulta henkilöistä suosikikseni nousevatkin Jesper (Kit Young) ja Inez (Amita Suman). 

Netflixin Varjo ja riipus -sarjan toinen tuotantokausi ilmestyy maaliskuussa 2023. Sitä odotellessa pitäisi ehkä vihdoin lukea sarjan toinen osa. 

Mirjami Haimelinin ja Satu Rämön tietokirja Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta (2020, Tuuma) on suunnattu monenlaisten tekstien kirjoittajille. Journalisteille, copywritereille, kirjailijoille, bloggaajille... Monet asiat toki yhdistävät eri tekstilajien kanssa työskenteleviä, minkä kirja onnistuu osoittamaan. Kuitenkin, koska kirja yrittää olla vähän kaikkea kaikille, se jää paikoin löperöksi.

Kirja käsittelee motivaatiota, inspiraatiota, taustatyön tekemistä, lukijan huomioimista, aloittamista ja sen vaikeutta, oman äänen löytämistä, uskaltamista, uskottavuutta, kirjoittamisblokkia, flowta ja palautetta. 

Aiheet ovat aivan kirjoittamisen ytimessä, mutta jään kaipaamaan sitä, että aiheisiin päästäisiin vielä syvemmälle. Nyt kirja jää raapaisuksi kiinnostaviin näkökulmiin. Esimerkiksi flowsta ja kirjoittamisen esteistä on kirjoitettu niin paljon, että niihin olisi päässyt sukeltamaan helposti vielä syvemmälle. 

Paksua kirjaa olisi voinut monessakin kohtaa tiivistää, jotta uusia, terävämpiä näkökulmia kirjoittamisen eri osa-alueisiin olisi saatu kuorittua esiin. Erityisesti oman äänen löytämisestä kirjoittajana olisin halunnut lukea rutkasti lisää! Tästä teemasta löytyisi varmasti enemmän ammennettavaa teoksen rinnakkaiskirjasta Kynä – Tehtäviä oman äänen löytämiseen.

Kiinnostavinta kirjassa on paitsi kirjan kirjoittajien omakohtaiset kokemukset kirjoittamisesta, myös lukuisten nimekkäiden kirjailijoiden haastattelut. Toisaalta esimerkiksi silloin, kun Saara Turunen toteaa, ettei usko, että kirjoittamista voi oppia, olisin toivonut kirjoittajilta kriittisyyttä. Näin hurjalle väitteelle olisin kaivannut todella vahvat perustelut (varsinkin kun se tulee suuresti ihailemani kirjailijan suusta)!

Parhaat kirjoitusvinkit kirjasta Kynä – Kaikki tärkeä kirjoittamisesta

Totta kai löysin kirjasta myös sellaisia vinkkejä ja muistutuksia, jotka hyödyttävät minua kirjoittajana. Nämä kirjoitin itselleni ylös johtotähdiksi:

• Käy itsesi kanssa luovuustreffeillä. Etsi inspiraatiota elokuvista, metsästä, museosta.
• Jos blokki meinaa iskeä, kirjoita tekstin ongelmakohdasta niin huono runo kuin osaat. (Tämä oli hulvaton vinkki! Pitää testata!)
• Jos kirjoittaminen ei koskaan hävetä, se voi tarkoittaa, että kirjoittaa autopilotilla. Silloin syntyy tylsää tekstiä.
• Pyri kirjoittaessa aitouteen. Vajavaisuus on kiinnostavampaa ja samaistuttavampaa kuin täydellisyys.
• Yllätä lukija.

Kirja on kattava katsaus kirjoittamisen eri vaiheisiin. Ehkä se toimii erityisen hyvin aloitteleville kirjoittajille jonkinlaisena kokoavana katsauksena kirjoittamisen saloihin ja prosessin eri vaiheisiin? Kuitenkin kirjoittamista yliopistossa opiskelleelle ja työkseen kirjoittavalle tässä oli harmillisen vähän uutta.