Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa. 

Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti. 

Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä. 

Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään. 

Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)

Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen

Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä. 

Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja. 

Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni. 

Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla. 

Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä. 

Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Loppupuolella kerronta horjuu

Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa. 

Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi. 

Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt. 

Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä. 

Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa

Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö. 

Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä. 

Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella: 

"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)

Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.