Tarinan­nuppuja

Kesäloman vapautta, ihmissuhdekipuilua, pinnan alla kuplivia salaisuuksia. Tätä kaikkea on Taina Niemen hurmaava Ämpärikesä (2024, *kirja saatu mainostarkoituksessa Otavalta). Otavan nuortenromaanikilpailun voittajateos etenee niin sulavasti, että kun lukemisen on aloittanut, tarinan imusta ei pääse irti.

Ysiluokka on juuri päättynyt, ja viisi nuorta etsii itseään alkaneessa kesässä. 

Samu matkustaa toiselle paikkakunnalle tapaamaan ihastustaan. Matilda ja Meri ovat lähdössä kauan odotetulle road tripille Eurooppaan, mutta päättäri-iltana kaksikon välit alkavat rakoilla. Pahanpojan viitan harteilleen kietonut Arttu karkaa kotoa. Saana kantaa surua mukanaan. Jere ei osaa kertoa edes parhaalle ystävälleen, mitä kotona on meneillään.

Henkilöt lipuvat toistensa ohi, miettivät, mitä uskaltavat paljastaa itsestään toisilleen. Miten löytää oikeat sanat, miten löytää haparoiden reitti toisen ihmisen luo?

"Mutta aina välillä ulkopuolisuus läpäisee mut niin kuin ohittavan junan humahdus aseman sillan alla. Silloin muiden seurassa tuntuu yksinäisemmältä kuin koskaan yksin ollessa." (Ämpärikesä, s. 22)

Kertojaääniä on monta, ja kestää jonkin aikaa ennen kuin ne alkavat erottua toisistaan. Ehkä nimissäkin on jotain samaa, koska jouduin lukiessa monta kertaa palaamaan taaksepäin ja muistuttamaan mieleen, kenen tarinalinjaan nyt hypättiinkään. 

Samaan aikaan jokainen henkilö tuntuu aidolta rosoineen ja reunoineen. Kun salaisuudet rapisevat, jokaiselle nuorista päähenkilöistä tekisi mieli keittää kuppi teetä, lohduttaa ja sanoa, että kaikki vielä järjestyy.

Yhden elämänvaiheen päättymiseen liittyvät haikeus ja siihen sekoittuva riemu tavoitetaan tekstissä upeasti. Dialogi sai hihittelemään, romansseissa on suloista lempeyttä. 

Maria Turtschaninoffin Mantikora (Tammi, 2024, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom, kirja saatu arvostelukappaleena) on varhaisnuorille suunnattu kauhuromaani, joka yhdistelee sadunomaista synkkyyttä keskiajan manticora-myyttiin.

Satujen ilkeän äitipuolen arkkityyppi saa kirjassa uuden muodon. Li näkee, että äitipuoli Nina ei ole se, joka väittää olevansa eli rakastava uusi huoltaja hänelle ja Jonas-pikkuveljelle ja kumppani isälle. Kun Li hiippailee yöllä katsomaan Ninaa vuoteen viereen, kasvoissa voi erottaa saumat. Hirviön piirteet on kätketty. 

Tajuan heti, kun näen sen hymyilevän. Hampaita on kerta kaikkiaan liikaa. Suupielet ulottuvat melkein korviin, ja hampaat välkkyvät terävinä ja valkoisina. Tuollainen määrä ei mahdu ihmisen suuhun. (Mantikora, s. 9)

Tietosanakirjasta Li löytää, mikä Nina oikein on: mantikora. Valitettavasti sen kukistamiseen tarvitaan yksisarvisen sarvi, eikä Li usko sellaisiin. 

Manticora-olento tunnetaan keskiajan eurooppalaisista myyteistä, ja alkujaan se on kulkeutunut läntiseen kerrontaperinteeseen Persiasta. Mantikora on melko uskollinen klassisille manticora-kuvauksille: olennolla on kolme riviä hampaita, leijonan ruumis ja ihmisen kasvot. Sen alkuperäinen nimi merkitsee ihmisensyöjää, sillä sen kerrotaan hotkaisevan uhrinsa kokonaisina. Keskeinen ero myyttien manticoran ja kirjan mantikoran välillä on siivet, jotka sarjakuvapiirtäjänä tunnettu Peter Bergting on hahmolle piirtänyt. Niitä ei keskiaikaisista manticora-kuvista tyypillisesti löydy.

Siinä missä moderni fantasiakirjallisuus on jo pitkään ammentanut kentaureista, aarnikotkista, haltioista, sfinkseistä, yksisarvisista, minotauroksista ja muista myyttisistä olennoista, tämä oli ensimmäinen kerta, kun törmään manticora-hahmoon kirjallisuudessa. Hahmon esitteleminen nykylukijalle tuntuu oivaltavalta ja tuoreelta.

Kuvitus syventää kauhun tunnelmaa

Mantikoran tarina on suoraviivainen, tyylipuhdas suoritus. Juoni etenee vauhdilla ja pitää otteessaan. Jännitettä rakennetaan pienillä keinoilla. Nina lihottaa Litä ja pikkuveljeä herkkupalaksi itselleen. Isä ei usko Ninan olevan hirviö, Li on ainoa, joka näkee Ninan naamion läpi. Nina tuntuu tarkkailevan Litä koko ajan. 

Voisin karata kotoa. Lähteä pois, paeta. Mutta en voi jättää Jonasta. (Mantikora, s. 38)

Kauhu täydentyy kuvituksen myötä. Peter Bergtingin kuvia hallitsevat utuiset, yöntummat sävyt, jotka luovat vahvan uhkaavan vaikutelman.

Kun kirjan avaa, etukannen toisella puolen, mustalla esilehdellä on punaisia, verisen vaikutelman antavia roiskeita. Visuaalisuus alkaa rakentaa kauhun tunnelmaa. Kuvituksiin on piilotettu bongattavaa myös aikuislukijalle. Lin huoneen seinältä esimerkiksi löytyy kaksi 80-luvun kauhuleffajulistetta. 

Kirjan keskeiseksi teemaksi nousee klassinen, saduista tuttu hyvän ja pahan välinen taistelu. Nina edustaa absoluuttista pahaa, Li ja unessa kohdattu yksisarvinen representoivat täydellistä hyvää.

Koska moni tarina pelaa ajatuksella, että uusperheen lapsi kokee äitipuolensa kammottavampana kuin tämä todellisuudessa on, kirjaan voi lukea uudenlaisen hyytävän tason. Entä jos Li onkin erehtynyt? Entä jos Nina onkin aivan tavallinen ihminen, jonka tuhoamista Li suunnittelee?  

Suoraviivaisuus ja sadunomainen epämääräisyys jättää tarinan rakoihin paljon kysymyksiä. Onko Li tuntenut biologisen äitinsä ja mitä tälle on tapahtunut? Miten Nina on ujuttautunut Lin perheen elämään? Miten isä suhtautuu tarinan lopussa siihen, että paholaismainen mantikora on kukistettu? Koska kirja ei anna vastauksia, lukijan mielikuvitus saa täydentää aukot.

Kustantaja suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille. Näkisin tämän toimivan myös yläkouluikäiselle lukijalle, jolla on haasteita pitkien romaanien lukemisessa ja joka etsii 100-sivuista kirjaa, jossa on mukana myös kuvia. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Olisiko maailma parempi, jos kuolinpäivä osattaisiin laskea ennakkoon? Jos hyvästit voisi jättää rauhassa, jos läheistään ei voisi menettää yllättäen? Tähän kysymykseen pureutuu Sini Helmisen Kunnes kuolen -säeromaani (Myllylahti, 2024), ja vastaus käy selväksi heti alkumetreillä. 

Aani elää maailmassa, jossa jokaisen otsaan on tatuoitu ennustus eliniästä. Algoritmi on laskenut, että Aani itse kuolee 17-vuotiaana. Se saa äidin lähtemään ja luokkakaverit välttelemään häntä. Kiusaaminen heijastelee aikuisten asenteita, sillä ikätoverien vanhemmat varoittelevat, ettei Aanin kanssa pidä ystävystyä. 

Lyhytikäisiä päiväperhoja syrjitään myös yhteiskunnan tasolla. Kun kuolinpäivä osataan ennustaa, ihmiselämän arvo kyseenalaistetaan. 

Kannattaako tuhlata rahaa sellaisten koulunkäyntiin, jotka kuolevat nuorina eivätkä maksa koulutustaan verorahoina takaisin? Eikö ennemmin kannattaisi laittaa rahat heihin, jotka elävät pitkään? Kamala, hyytävä ihmiskäsitys huokuu kylmää retoriikkaa, johon törmää toistuvasti yhteiskunnallisessa keskustelussa: kehen yhteiset rahat käytetään, kehen hoitamiseen kannattaa panostaa? 

Kunnes kuolen muistuttaa kauniisti, ettei ihmisen arvo määräydy elämän pituuden, saavutusten, työn tai veronmaksukyvyn perusteella. Se on puolustuspuhe syrjimättömyydelle ja jokaisen elämän ainutkertaisuudelle. 

Kunnes kuolen koskettaa tarkkaan punnituilla sanoilla

Säeromaaneille ominaiseen tapaan Kunnes kuolen yhdistelee sanojen keveyteen painavia aiheita. Se asettuu samalle janalle Sarah Crossanin kuolemantuomiota käsittelevän Kuunnousun ja Kirsti Kurosen nuoren itsemurhaa käsittelevän Pahan puuskan kanssa. 

Tiiviissä muodossa kerronta kirkastuu. Jokainen sana on valittu harkiten. Ihastun siihen, miten vähillä sanoilla lukijaa voi liikuttaa ja koskettaa. 

Moni kansainvälinen YA-romaani käsittelee kuolemaan liittyvän menetyksen tematiikkaa romanssin kautta. Esimerkiksi Tähtiin kirjoitettu virhe, Älä mene, Sam ja Lopussa molemmat kuolevat yhdistävät kuoleman käsittelyyn romanssin. Kuoleman kaameutta ja lopullisuutta alleviivataan sillä, että kuolema erottaa rakastavaiset toisistaan. 

Niin paljon kuin rakastankin romansseja, tuntuu merkitykselliseltä ja virkistävältä, ettei Kunnes kuolen ole rakkaustarina, vaan Aanin lähimmäisiin kuuluvat paras ystävä Outa ja isä. Tarinassa kuolema ei saa lisää painoarvoa siitä, että se rikkoo nuoren rakkauden, vaan kirja osoittaa, että ihan yhtä raastavasti ja epäreilusti kuolema erottaa toisistaan ystävykset tai lapsen ja vanhemman. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Onko kuolevan pakko nauttia elämästä?

Miten käyttää päivät, kun niitä on rajallinen määrä? Samaa kysymystä pohtii myös Siri Kolun tänä syksynä ilmestynyt Hohtavat-nuortenromaani (Tammi, saatu arvostelukappaleena). Hohtavissa päähenkilö saa tietää, että maailmanloppu koittaa viikon päästä. Kunnes kuolen -romaanissa tulevaisuudessa häämöttää Aanin henkilökohtainen maailmanloppu. 

Molemmissa teoksissa päähenkilöt joutuvat punnitsemaan, mihin viimeiset hetket kannattaa käyttää. Kello tikittää aikaa piinallisesti eteenpäin, ja lähestyvä loppu pitää jännitteen korkeana. 

Hohtavissa paljastetaan salaisuudet, riidellään, annetaan anteeksi, opetellaan ymmärtämään toista. Kunnes kuolen -kirjassa katse tarkentuu arkiseen ja turvalliseen: vietetään hitaita päiviä rakkaiden kanssa, katsotaan elokuvia, luetaan kirjoja, rapsutetaan koiraa. 

Aani haluaisi tanssia, mutta räpistelevä sydän ei tunnu kestävän. Hän joutuu miettimään, miten jakaa ajan isän ja Outan välillä. Miten sanoa toiselle, että nyt haluaakin viettää aikaa toisen kanssa? 

Iloitse, elä
hymyile nyt saatana
sait uuden mahdollisuuden
miksi viikkaat sen kaappiin? 
(Kunnes kuolen, s. 87)

Kunnes kuolen kuvaa kauniisti myös sitä lamaannusta, jonka lähestyvä kuolema saattaa herättää. Entä jos ei osaakaan nauttia viimeisistä hetkistä niin kuin kuuluisi? Onko kuoleva jollekulle velkaa sen, että elää viimeiset hetkensä täysillä elämästä nauttien? 

Dystopiassa riittäisi tutkittavaa toisenkin teoksen verran

Kunnes kuolen tuntuu alkusoitolta. Siltä kuin jokin suurempi tarina olisi alkamassa. Lopussa avoimeksi jää paljon, ja tarina jää kasvamaan mielessä. Mitä kaikkea lukija ei näe kirjan maailmasta? 

Tarinassa viitataan kapinoiviin jengeihin, joita jotkut päiväperhot muodostavat ja algoritmia vastustaviin aktivisteihin, mutta maailmanjärjestystä vastustavat tahot jäävät kokonaisuudessa melko syrjään. 

Toisin kuin monissa dystopia-romaaneissa, tässä päähenkilö ei keskity yhteiskuntajärjestyksen horjuttamiseen tai yhdistä voimiaan kapinallisten kanssa. Tarina on yhden elämän kokoinen. 

Lukijaan jää nälkä kuulla lisää tästä maailmasta ja siitä, mitä romaanin tapahtumien jälkeen käy. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla.

Edith Arkon Aurora/Eino (2024, Hertta, *kirja pyydetty arvostelukappaleena) on herkkä ja koskettava nuorten selkoromaani ihastumisesta, unelmista ja osattomuudesta. 

Yhdeksäs luokka on juuri alkanut. Auroralla on salaisuus. Eino, jota hän ei ennestään tunne, on joutunut hänen takiaan jälki-istuntoon. Aurora ei ole yrittänyt oikaista väärinymmärrystä, ja hän kantaa syyllisyyttä mukanaan. 

Eino ja Aurora päätyvät kotitaloustunnilla samaan ryhmään, ja Aurora hullaantuu heti. Myös Eino kiinnostuu Aurorasta. Ihastuminen on kömpelöä, söpöä, haparoivaa. Jaetaan omat mielenkiinnon kohteet toiselle, mietitään, miten pussaillaan, miten koskettaa toista. Ymmärretään väärin, loukataan, yritetään korjata välit. 

"Ehkä meidän on pakko seurustella", 
Aurora sanoi.
"Ai miksi?" mä kysyin hämmästyneenä.
"Kun se meidän suuteluharjoittelu
on vielä niin pahasti kesken", Aurora sanoi. 
(Eino, s. 73)

Eino on pelannut jääkiekkoa 5-vuotiaasta asti. Hän haaveilee pääsystä jääkiekkoleirille ja paikasta alle 16-vuotiaiden maajoukkueessa. Unelmien tavoittelu ja niiden eteen työskenteleminen nousee isoksi teemaksi hänen tarinassaan. 

Auroralla sen sijaan ei ole samalla tavalla tilaa unelmoida suuria. Hänet on otettu huostaan ja hän asuu nuorisokodissa, koska äiti on alkoholisti. 

Turvallisten aikuisten puuttuminen murentaa Auroran luottamusta auktoriteetteihin. Opettajat ja omaohjaaja Kuura tuntuvat käyttäytyvän mielivaltaisesti, eikä kukaan pysähdy kuuntelemaan, miksi Auroralla on paha olla ja mitä hän tarvitsisi tai kaipaisi. Nuoren oma autonomia kapenee. 

"Sinä et voi lähteä tänään minnekään", Kuura sanoi. 
"Miksi?" mä kysyin. 
"Koska minä teen sellaisen päätöksen", Kuura vastasi.
(Aurora, s. 40)

Eino ja Aurora ovat osallisuutensa puolesta toistensa vastinpareja. Einon jääkiekkounelmat toteutuvat pikkuhiljaa valmentajien ja ystävien tuella, Aurora joutuu soittamaan humalassa toikkaroineelle äidille ambulanssin. Hienovaraisesti ja kiihkotta romaani kuvaa, miten Auroran perhetilanne asettaa hänet haavoittuvaiseen asemaan. 

Pikkuhiljaa tarina tuo Auroran elämään turvallisia suhteita. Eino on poikaystävänä lempeä. Omaohjaajaksi vaihtuu Salla, joka kuuntelee ja ymmärtää eri tavalla kuin Kuura. Englanninopettaja antaa jälki-istuntoa, mutta näkee myös, että Aurora ei voi hyvin. Lopulta myös suhde äitiin saa pilkahduksen toivoa. 

Kääntökirjan muodolla olisi voinut leikitellä enemmän

Aurora/Eino on kääntökirja, jollaisia Suomessa on julkaistu aiemmin muun muassa Salla Simukalta (esimerkiksi Matalapaine/Korkeapaine). Kirjalla on kaksi etukantta, ei ollenkaan takakantta. Kun lukemisen aloittaa toiselta puolelta, kuulee tarinan Auroran näkökulmasta. Kirjan kääntämällä pääsee taas Einon tarinaan kiinni. 

Kirjan voi lukea miten päin vain. Lukija voi sukeltaa ensin Auroran osuuksiin ja sitten vasta Einon tai toisinpäin. Itse luin näkökulmia vuorotellen. Kirjassa on siis pieni pelillistävä elementti, kun lukija saa itse päättää, miten rakentaa tarinan. 

On myös mahdollista lukea ainoastaan toinen näkökulmista. Tarina on eheä, mitään valtavan suurta ei jää uupumaan. Olisin kaivannut näkökulmiin ja henkilöiden ääniin vielä lisää eriyttämistä, lisää mahdollisuuksia lukijalle oivaltaa ja nähdä uusin silmin.

Esimerkiksi Simukan Sammuta valot/Sytytä valot -kääntönovellikokoelman vastinparinovellit valottavat toinen toisiaan niin, että lukiessa ajatukset kiepsahtavat ympäri. Ai tämäkö on jäänyt lukijalta piiloon? Kokonaisuuden ymmärtää vasta, kun on lukenut toisenkin kulman. 

Aurora/Eino hyödyntää näkökulmatekniikkaa hienovaraisemmin. Jäin miettimään, olisiko selkoromaanissa ollut liian haastavaa jättää vielä enemmän ymmärrettävää toisen kertojan näkökulmaan. 

Lisää laadukasta selkokirjallisuutta, kiitos! 

Aurora/Eino on ensimmäinen Arkon kirjoittama nuorten selkoromaani. Häneltä on ennen tätä teosta julkaistu lukuisia novelleja eri antologioissa, ja hän on toimittanut novelliantologian Sydänten salonkin – Queer-romanttisia tarinoita yhdessä Magdalena Hain kanssa. Aurora/Eino herättää varovaisen toiveen: toivottavasti Arkko kirjoittaa lisää melankolisen suloisia nuorten selkoromaaneja, ja toivottavasti niille edelleen löytyy kustantajia. 

Kysymyksestä on ihan oikeasti syytä olla huolissaan, sillä selkokirjallisuuden merkittäviä hankkijoita ovat olleet kirjastot, ja hallitus lakkautti tänä vuonna kirjastojen vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen. Sillä on ostettu muun muassa selkokirjoja, ja kirjastot ovat kommentoineet, ettei niillä ilman tukea välttämättä ole enää varaa ostaa selkoromaaneja kokoelmiinsa. 

Tämä kuulostaa hurjalta, koska yli kymmenen prosenttia suomalaisista tarvitsee selkokieltä. Selkokirjojen lukijoita ovat ihmiset, joille yleiskieli on liian vaikeaa, esimerkiksi kehitysvammaiset, muistisairaat, suomen kielen opiskelijat ja henkilöt, joilla on vaikeuksia oppimisessa tai lukemisessa. 

Vaikka en ole selkokirjojen ensisijaista kohderyhmää, Aurora/Eino onnistuu koskettamaan ja hurmaamaan. Selkokielisilläkin sanoilla on kaunis rytmi ja teksti solisee. Lopussa ollaan taas jälki-istunnossa, ja aikuislukijankin sydän sulaa Auroran ja Einon söpöyteen. 

SARV on tukenut tämän tekstin kirjoittamista Kopiosto-apurahalla. 

Hotkin Leena Paasion romaanin Harmaja luode seitsemän (2022, WSOY) e-kirjana parissa päivässä. Eikä ihme, sillä tässä kirjassa on jotakin melankolisella tavalla maagista!

Eetun tutkijaäiti on kadonnut aamu-uinnillaan, ja poliisi epäilee hänen hukkuneen mereen. Eetu ei ole asiasta yhtä varma, ja hän alkaa penkoa tapausta. Epäilykset kohdistuvat jopa omaan isään. Olisiko tämä voinut tehdä äidille jotakin?

Kirja tuntuu lähes tyylipuhtaalta suoritukselta alusta loppuun. Ainoan pienen särön aiheuttaa Eetu pikkusisko Isla. Vaikka tavallisesti pidän nokkelista lapsihahmoista, Isla on jopa vähän creepyllä tavalla terävänäköinen ja fiksu seitsemänvuotiaaksi. Isla esimerkiksi puhuu välillä liian aikuismaisesti, mikä etäännyttää tekstistä.

Yhdeksi teoksen päähenkilöistä nousee Itämeri. Luonnontiedelukiossa ekan vuoden aloittavat nuoret solahtavat suoraan sydämeen varmaan siksikin, kun luontoarvot ovat heille niin tärkeitä. Kirjassa vellovat teemat linkittyvät myös meriensuojelun tärkeyteen.

Lue myös: 3 syytä, miksi rakastuin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se)

Bengtskär itä kahdeksan on jatko-osa, joka on pakko ahmia heti ykkösosan perään

Leena Paasion Harmaja luode seitsemän onnistui hurmaamaan minut niin, että kakkososa Bengtskär itä kahdeksan (2023, WSOY) oli luettava heti eikä vuoden päästä.

Kirja hyppää ajassa joitakin kuukausia eteenpäin edellisen kirjan tapahtumista, ja näkökulma vaihtuu. Nyt sukelletaan varakkaan yrittäjäsuvun vesan, Rasmuksen, pään sisälle. Rasmuksen kilpakumppanin Eetun äiti on edelleen kateissa eli mysteeri jatkaa muhimistaan.

Ihaninta kirjassa on tietty Rasmuksen kipuilu sen äärellä, miten hän voisi kertoa Eetulle ihastuksestaan. Mutta haha, parantumattomana ja kyltymättömänä romantiikkafanina oisin halunnut kirjaan vielä enemmän Rasmus/Eetu-kontenttia. 

Edelleen rakastan Itämeren vellontaa tarinan keskellä ja nuorten sanailua ja aitoutta. Sarjan henkilöt hyppäävät suoraan sydämeeni. Rasmuksen haastavaa isäsuhdetta käsitellään hurjan koskettavasti.

Loppua kohti kirjan trilleripuoli tihenee. Kirjaparissa kiinnostavaa on se, että lukiessa en ollut yhtään varma, saako mysteeri lopulta päätöksensä ja ratkeavatko asiat, vai onko tarinalla avoin loppu. Ehkä tämä johtuu siitä, että kirja ei noudattele klassisen nuortendekkarin konventioita, vaan mysteerin kanssa yhtä tärkeään asemaan nousevat kilpaurheilu ja kouluarki.

Lukemisen imun tielle tulee muutamissa kohdissa se, että Rasmuksen sukuhistoriaa tykitetään melko tuhteina paketteina. Minulle kevyempikin taustoitus olisi riittänyt.

Arviot on alunperin julkaistu @tarinannuppuja-Instagram-tilillä. 

Haluaisin vihata Alice Osemanin YA-romaania Yksinpeli (2023, Tammi, suom. Viia Viitanen), kuten teoksen päähenkilö Tori Spring vihaa kaikkia ja kaikkea. Tunnistan itsessäni torimaisen tarpeen suhtautua kyynisesti kaikkeen. Tai ainakin menneiden vuosien, yläkouluikäinen minäni tunnistaa. 

Miksi haluaisin vihata Yksinpeliä? No siksi, koska Alice Oseman sai teokselleen kustannussopimuksen 17-vuotiaana. Tuon ikäisenä en haaveillut mistään niin paljon kuin siitä, että jokin tekstini julkaistaisiin. 17-vuotiaana kirjoitustaitoni on kuitenkin ollut aivan eri tasolla kuin Osemanin teksti. 

Yksinpeli on nimittäin mielettömän hieno teos 17-vuotiaan kirjoittamaksi. Torin sisäistä maailmaa kuvataan monessa kohdassa uskottavammin kuin monissa aikuisten kirjoittamissa nuortenkirjoissa, joissa kuvataan nuoria henkilöitä. 

Torin synkkiin ajatuksiin on helppo solahtaa sisään. Kirja sanoittaa jotakin sellaisesta kyynisyydestä, melankoliasta ja masentuneisuudesta, joka tuntuu tutulta. Torin ajatuksissa on mustaa huumoria ja samalla lohdutonta surua. Kirja onnistuu viiltämään. 

Olen saanut tekstarin, mutta en lue sitä. Kuuntelen pimeyttä. Joku ajaa minua takaa. Sydämenlyöntisi ovat askelten ääniä. Veljesi ei voi hyvin. Sinulla ei ole ystäviä. Kukaan ei sääli sinua. Kaunotar ja Hirviö on vain satua. Hauskaa, koska totta. Älä ole enää surullinen. Älä ole enää surullinen. (Yksinpeli, s. 134)

Yksinpeli on ajankohtainen ja samalla kauhean nostalginen

Alice Oseman on yksi kuumimmista YA-kirjailijoista juuri nyt. Heartstopper-sarjakuvien ja siitä tehdyn Netflix-sarjan myötä hän on ponkaissut lukijoiden sydämiin ympäri maailman. Yksinpeli on hänen esikoisensa, ja teoksessa esitellään myös Heartstopper-kirjojen päähenkilöt Charlie ja Nick. Tässä kirjassa heidät tosin tavataan vain sivuhenkilöinä. 

Yksinpeli on julkaistu alkujaan vuonna 2014 ja kirjoitettu siis pari vuotta aikaisemmin. Teoksen ajankuvaan solahtaminen on liiankin helppoa, sillä monet popkulttuuriviittaukset ovat omalta lukioajaltani tuttuja. 

Facebookin käyttö somekanavana tuntuu vanhentuneelta, mutta toisaalta joku lukiolainen (minä mukaan lukien) kyllä vielä käytti sitä kymmenen vuotta sitten. Myös kaikki henkilöhahmot, jotka kuuntelevat Bon Iveria ja kirjat, joissa siteerataan Donnie Darkoa, pääsevät ohituskaistaa pitkin suoraan sydämeeni. 

Koska kirjan kirjoittamisesta on kulunut tovi ja Oseman on ehtinyt kasvaa kirjoittajana vuosien myötä, hän on saanut hioa hieman joitakin kohtia tekstistään myöhempiin julkaistuihin painoksiin. Ilmeisesti ainakin joitakin kohtia, joita kuvataan mielenterveysongelmia, on muotoiltu uudella tavalla. 

Oma suhteeni tähän on kaksijakoinen. Toisaalta on kiehtovaa, että kirja voi elää julkaisunsa jälkeenkin. Teksti ei tule valmiiksi. Palaute muokkaa sitä. 

Toisaalta jatkuva muutos kaikkialla ympärillämme on melko ahdistavaa. Pitääkö kirjankin muuttua? Emmekö voi hyväksyä sitä, että jokin yksittäinen teos ei välttämättä ole täydellinen kaikilla tavoilla, joilla se kuvaa mielenterveyttä? Täydellisyyteen pyrkiminen jonkin asian representoimisessa on mielestäni suo, johon voi upota aina vain syvemmälle ja syvemmälle. 

Loppupuolella kerronta horjuu

Kirjoittajan nuori ikä alkaa näkyä teoksen loppupuolen melko melodramaattisissa käänteissä ja hätiköidyssä juonenkuljetuksessa. 

Esimerkiksi jännite salaperäisen Solitaire-järjestön ympärillä pettää. Kirjan yksi juonilinja seuraa Torin koulussa toimivaa Solitaire-järjestöä, joka järjestää erilaisia kepposia, jotka muuttuvat pikkuhiljaa yhä karmivammiksi. 

Kun salainen järjestö on jo saanut aikaiseksi yhden oppilaan yhteishakkaamisen ja räjäytellyt ihmisjoukossa ilotulitteita, lukija odottaa, että motiivien ja syiden on oltava synkkiä ja suuria. Selitys kaiken taustalla kuitenkin tuntuu lässähtää. On pakko myöntää, että olen pettynyt. 

Monissa tarinoissa salaisten järjestöjen kanssa ongelma on minusta usein sama. Odotukset kasvavat niin isoiksi, että todellisuus kaiken taustalla ei pysty lunastamaan niitä. 

Yksinpeli on moderni Sieppari ruispellossa

Intertekstuaalisella tasolla Yksinpeli kietoutuu yhteen Sieppari ruispellossa -romaanin kanssa. Siitä on melko pitkä aika, kun olen Siepparini lukenut, mutta siinä, missä Siepparin päähenkilö on Holden Caulfield, Yksinpelissä seikkailee Michael Holden -niminen henkilö. 

Molemmat teokset kertovat henkilöistä, jotka vihaavat koulua ja suunnilleen kaikkia tapaamiaan ihmisiä. 

Jos yhteys meinaa jäädä lukijalta huomaamatta, se piirretään hänelle esiin Yksinpelin loppupuolella: 

"Arvaa, mitä isä sanoi?" Charlie kysyy ja kääntyy taas istumaan kasvot menosuuntaan. Hän ei sano sitä vain minulle vaan kaikille autossa olijoille. "Se sanoi, että tämä johtuu varmaan siitä, että se luki meidän ikäisenä Siepparin ruispellossa turhan monta kertaa, ja se siirtyi meidän geeneihin." (Yksinpeli, s. 377)

Jos olisin vielä koulussa ja pitäisi keksiä esseeaihe, voisi olla hauskaa tutkailla näitä teoksia rinnakkain ja pohtia, mitä kaikkia intertekstuaalisia tasoja Yksinpelistä löytyy.  

Haluaisitko lukea kirjan, joka kertoo ihastumisesta, ensirakkaudesta, rakastumisen huumasta? Ihanaa! Listasin parhaat romanttiset kirjat nuorille (ja kaikille muille, jotka rakastavat YA-kirjoja)! 

Mukana listalla on iso joukko realistisia romanttisia kirjoja nuorille. Lopusta löytyy myös muutama fantasiakirja, jossa romanssit ovat keskiössä.

Olen yrittänyt arvioida, minkä ikäiselle kirjat voisivat sopia ja kirjannut vinkkeihin ikäsuositukset. Kaikki kirjat sopivat kuitenkin myös aina antamaani suositusikää vanhemmille lukijoille. 

Merkintöjen selitykset: 

*Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

**Olen tehnyt kirjasta kaupallisen yhteistyöpostauksen Instagramiin. Tämä postaus ei sisälly kaupalliseen yhteistyöhön, mutta läpinäkyvyyden vuoksi mainitsen asian myös tässä yhteydessä. 

 Realistiset romanttiset kirjat nuorille: 

Alice Oseman: Heartstopper osa 1 (Tammi, 2022, suom. Oona Juutinen)*

Kun Charlie saa oppitunnilla vierustoverikseen hurmaavan Nickin, Charlie ihastuu ja lujaa. Charlie on kuitenkin varma, ettei Nick voisi koskaan ihastua häneen – eihän hän edes tiedä, onko Nick kiinnostunut myös pojista. 

Suloinen, suursuosioon noussut sateenkaarisarjakuvaromanssi! Kirja tutkailee koskettavasti sitä, miten omaan seksuaalisuuteen voi tutustua. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille.  

Holly Bourne: Vuosikirja (Gummerus, 2021, suom. Kristiina Vaara)*

Paige yrittää pysyä poissa kaikkien tieltä. Koulussa hän yrittää vältellä suosittujen oppilaiden huomiota, ettei joutuisi näiden julmien pilojen ja kiusaamisen kohteeksi. Kotona hän yrittää pysyä näkymättömänä, ettei äkkipikainen ja arvaamaton isä saisi aihetta kohdistaa kiukkuaan häneen tai äitiin.

Paige viettää välitunnit koulun kirjastossa lukien kirjoja ja kirjoittaen kommentteja marginaaleihin. Eräänä päivänä hän huomaa, että joku muukin on kirjoittanut huomioitaan kirjan sivuille. Paige päättää ottaa selvää, kuka on punakynä, jonka sanat saavat hänet kokemaan, että joku oikeasti näkee hänet.

Kirja kuvaa perheväkivallan kamaluutta, mutta myös ystävyyden ja ihastumisen kauneutta. Bournen kyky kuljettaa rinnakkain synkkyyttä ja valoa ällistyttää. Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Jenny Han: Kesä, jolloin minusta tuli kaunis (WSOY, 2022, suom. Antti Hulkkonen)

14-vuotias Belly rakastaa kesää. Silloin hän, hänen äitinsä ja veljensä Steven matkustavat ystäväperheen luokse meren äärelle. Ystäväperheellä on kaksi poikaa Jeremiah ja Conrad, jotka ovat pitkään olleet lähinnä Stevenin ystäviä. 

Vuosien varrella Bellyn tunteet Jeremiahia ja Conradia kohtaan ovat poukkoilleet ystävyyden ja ihastuksen välimaastossa, mutta romanttiset tunteet eivät ole saaneet vastakaikua. Tänä kesänä kaikki tuntuvat kuitenkin katsovan Bellyä kokonaan uudella tavalla. 

Ihanan kesäinen tunnelma ja herkkinä orastavat tunteet yhdistyvät tässä teoksessa kauniisti. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas (Tammi, 2022)*

2000-luvun alussa Tšetšenian sota on käynnissä, ja 16-vuotias Dima on karannut armeijasta, koska hän ei halua sotaan. Hänet heitetään ulos junasta, jossa hän on matkustanut ilman lippua, ja hän päätyy keskelle Venäjän syrjäseutua. Asemalta hänet poimii mukaansa nuori evenkityttö Aljona isovanhempiensa kanssa.

Pian selviää, että Aljonan isä on ammattisotilas. Hän on juuri lähtenyt useamman kuukauden komennukselle, mutta on selvää, ettei hän hyväksyisi nurkissa notkuvaa karkuria. Kun Dima ja Aljona alkavat lähentyä viikkojen myötä, vaihtoehdot käyvät vähiin. Onko heillä mitään toivoa pitää toisistaan kiinni?

Riipaisevan kaunis historiallinen romaani. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. Kirjan lopusta löytyy sisältövaroitukset, jotka kannattaa tarkistaa, jos kirjan soveltuvuus itselle mietityttää. 

Lue myös: Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas – Jos luet yhden YA-romaanin tänä vuonna, lue tämä!

Ashley Elston: 10 x sokkotreffit (WSOY, 2020, suom. Inka Parpola)

Poikaystävä jättää Sophien joulun alla ja yli-innokkaat sukulaiset järjestävät Sophielle kymmenet sokkotreffit, jotta tyttö saisi muuta ajateltavaa. 

Kirja onnistuu tavoittamaan täydellisesti kepeän, chick flick -jouluelokuvien tyylin ja tunnelman. Mukana on ripaus hassuttelevaa absurdiuutta ja hyväntahtoisuutta. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Angie Thomas, Nicola Yoon, Nic Stone, Tiffany D. Jackson, Ashley Woodfolk & Dhonielle Clayton: Blackout (Otava, 2022, suom. Outi Järvinen)**

Millainen on New York, kun sähköt menevät poikki? Kuuden novellin kautta lukija pääsee kurkistamaan erilaisiin ihmissuhteisiin, jotka räiskyvät helteisessä kesäillassa. 

Tarinat saavat kimmokkeensa kiehtovista "mitä jos" -tilanteista. Mitä jos jäisin metroon jumiin sähkökatkoksen takia? Mitä jos seikkailisin ihastukseni kanssa suljetussa kirjastossa sen kiinni menemisen jälkeen? Mitä jos nuori taksikuski paljastuisi supersuloiseksi, enkä haluaisi taksimatkan koskaan loppuvan? 

Poc-kirjailijat kuvaavat nuorta rakkautta herkästi ja tarkkanäköisesti. Lisäksi aivan upeaa kokoelmassa on se, että jokaisen novellin päähenkilöt ovat poc-henkilöitä eli ruskeita ja mustia nuoria. Parista novellista löytyy myös sateenkaariromantiikkaa. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Estelle Maskame: Did I Mention I Love You – Rakastan (Gummerus, 2015, suom. Sirpa Parviainen)

16-vuotias Eden lähtee viettämään kesää isänsä ja tämän uuden vaimon luokse. Samalla hän tutustuu ensimmäistä kertaa uusiin velipuoliinsa. Heistä vanhin, synkkämielinen ja impulsiivinen Tyler, vetää häntä puoleensa heti. Voiko siitä seurata kuitenkaan mitään hyvää, jos Eden antaa itsensä ihastua äkkipikaiseen velipuoleensa, joka vaikuttaa olevan pahasti rikki? 

Koukuttava, kesäinen romaani täynnä draamaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Annukka Salama: Ripley – Nopea yhteys (WSOY, 2022)*

Isla ei ole koskaan tavannut kasvokkain yhtä parhaista ystävistään. Häntä ja Damienia yhdistää netissä pelaaminen, eikä Isla edes halua tietää liikaa pojasta, jonka kanssa on netissä täydellisesti samalla aaltopituudella. Entä jos Damien ei olekaan yhtä ihana ja hauska kasvotusten?

Samaan aikaan kun Isla yrittää käsitellä syveneviä tunteitaan Damienia kohtaan, hän hullaantuu päätä pahkaa koulun uudesta pojasta, Antonista. Tällä on kuitenkin ympärillään kuori, jonka läpäiseminen ei ole kovin helppoa. 

Kirja on koukuttava ja kuuma gamer-romanssi, joka on pakko ahmia yhdeltä istumalta. Kirja on niin ihana, että olen lukenut sen vuoden aikana jo kolme kertaa! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille.

Kerstin Gier: Pilvilinna (Gummerus, 2019, suom. Heli Naski)

17-vuotias Fanny työskentelee harjoittelijana vanhan ajan hotellissa Alpeilla. Joulusesonki lähestyy, ja hotelliin saapuu vieraaksi monenkirjava joukko merkkihenkilöitä kuuluisuuksista äveriäisiin pohatoihin. 

Fannylle aiheuttaa sydämentykytyksiä niin mystinen, isoisänsä kanssa hotelliin saapunut Tristian kuin hotellin omistajan poika Benkin. Lempeän kutkuttavan kolmiodraaman ainekset ovat siis kasassa!

Kirjan edetessä lukija saa huomata, että tunnelmallisen hyggen alla piileekin mysteeri, ja kirja muuttuu puolivälin jälkeen kertaheitolla cozy crime -jännäriksi. Riemastuttava hyvänmielenkirja! Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tahereh Mafi: Rakkaus suurempi kuin meri (Otava, 2019, suom. Leena Peltomaa)*

16-vuotiaan muslimityttö Shirinin ei ole helppo elää Yhdysvalloissa juuri 9/11-iskujen jälkeen. Kun Shirin aloittaa uudessa koulussa, toiset oppilaat huutelevat, että hänen pitäisi palata sinne, mistä hän on tullut. 

Shirinin biologianpari Ocean kuitenkin vaikuttaa erilaiselta kuin kaikki muut, ja nopeasti Shirin huomaa, että aina kun Ocean puhuu, perhoset lentelevät hänen vatsassaan. Mutta uskaltaako hän luottaa Oceaniin ja ihastua tähän, kun maailma on niin täynnä vihaa häntä ja hänen uskontoaan kohtaan? 

Kirja kuvaa kauniisti ensirakkautta ja käsittelee samalla vakavampia teemoja, kuten koulukiusaamista ja rasismia. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Holly Bourne: Niin käy vain elokuvissa (Gummerus, 2019, suom. Kristiina Vaara)*

Audrey aloittaa työt pienessä indie-elokuvateatterissa ja tapaa hurmaavan Harryn, jolla on pahan pojan maine. Kun Harry saa selville, että Audrey osaa näytellä, Harry pyytää Audreytä esiintymään zombie-elokuvassaan. 

Audrey on vannonut, ettei hän rakastu enää poikiin, koska hänen sydämensä on kerran jo särjetty. Voiko Audreyn särjetyn sydämen parantaa vai meneekö se vain entistä pahemmin rikki? 

Bourne yhdistelee feministisiä teemoja koukuttavalla tavalla viihdyttävään henkilödraamaan. Rakastan kaikkea tässä kirjassa, muun muassa riipaisevaa lopetusta ja Audreyn romanttisten elokuvien kritiikkiä! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nicola Yoon: Rakkauden askelkuviot * (Tammi, 2022, suom. Helene Bützow)

Evie on menettänyt uskonsa rakkauteen vanhempiensa eron myötä. Hän ei ymmärrä, miksi joku haluaisi rakastua, kun kaikki suhteet kuitenkin päättyvät eroon, kipuun ja menetykseen.

Evie eksyy tanssistudiolle, missä hän alkaa harjoitella tanssikilpailua varten. Parikseen hän saa X-nimisen pojan, joka on jättänyt koulun kesken tavoitellakseen uraa muusikkona. Pian Evie tajuaa, että X:stä on tullut jotain muutakin kuin pelkkä tanssipari.

Kirja tuntuu samanaikaisesti kepeältä ja painavalta. Se tutkailee rakastamista, eroamista ja menettämistä koskettavalla tavalla. Kirjan viestissä on jotakin valtavan kaunista. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Nicola Yoonin Rakkauden askelkuviot on sydäntäsärkevän suloinen romanssi

Tuula Kallioniemi: Pitkä ja komee (Otava, 2023)**

14-vuotiaan Vennun perhe joutuu muuttamaan isän töiden takia. Vanhalle kotipaikkakunnalle jäävät ihana Viivi ja paras kaveriporukka. Uusi asuinpaikka tuntuu typerältä, eikä Vennu meinaa löytää paikkaansa.

Kirja tutkailee hersyvän hauskasti ja sydäntälämmittävästi nuoruuden ihastumisia ja suhdekuvioita. Erityismainita siitä, miten hienosti kirja tutkailee poikein ulkonäköpaineita. Kirjassa Vennu tuskailee muun muassa sen kanssa, voiko 15 senttiä häntä pidempi tyttö edes vilkaista hänen suuntaansa. Kirja sopii 12-vuotiaille ja vanhemmille. 

Rainbow Rowell: Eleanor & Park (Basam Books, 2016, suom. Terhi Kuusisto)

1980-luvulle sijoittuva romaani kertoo Eleanorista ja Parkista, jotka käyvät samaa koulua. Kaksikko istuu joka päivä vierekkäin koulubussissa puhumatta toisilleen sanaakaan. Pikku hiljaa he kuitenkin alkavat lähestyä toisiaan tajuttuaan, että rakkaus sarjakuvia kohtaan yhdistää heitä. 

Kirja tutkailee ensirakkauden lisäksi myös taidokkaasti kiusaamista, vaikeita kotioloja ja ulkonäköpaineita. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Romanttiset fantasiakirjat nuorille: 

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Tammi, 2019)

Ujo lukutoukka Kiuru varastaa vahingossa romanipoika Dain muiston. Pian Kiuru saa Dain unessa vieraakseen, ja poika kehottaa häntä tulemaan vallatulle talolle tapaamaan itseään. Kiuru harppaa mukaan seikkailuun, jossa kysymysmerkkejä herättää sekä mystinen Väki-järjestö että Kiurun ja tämän uusien ystävien hämmentävät kyvyt.

Itä-Helsinkiin sijoittuva romaani on kauniisti kirjoitettua urbaania fantasiaa, joka koukuttaa alusta loppuun! Kirja sopii 14-vuotiaille ja vanhemmille. 

Stephanie Garber: Caraval (WSOY, 2017, suom. Saara Lehtonen)

Caraval on peli, jota vain harvat kutsutaan pelaamaan. Tärkein sääntö on, että mikään pelissä tapahtuva ei välttämättä ole totta. 

Scarlett on lapsesta asti haaveillut, että pääsee peliin mukaan. Hänen viimeinen tilaisuutensa on käsillä, sillä hirviömäinen isä on järjestänyt pakkoavioliiton hänen päänsä menoksi. Kun Caravalin mystinen johtohahmo Legend lähettää Scarlettille pääsyliput, pikkusisko Tella kaappaa sisarensa merimies Julianin avulla saarelle, jolla peliä pelataan. 

Nopeasti etenevä, satumaisen maaginen tarina muuttuu pian mysteeriksi. Kehen Scarlett voi luottaa? Voiko hän luottaa edes niihin, jotka vaikuttavat kaikista hurmaavimmilta ja ihanimmilta? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset (Otava, 2019, suom. Outi Järvinen)

Taikuus kuoli 11 vuotta sitten, kun Orishan kuningas käski murhata kaikki magiaa harjoittavat majit. Zélie pelastaa vahingossa karkumatkalla olevan prinsessa Amarin, jolla on mukanaan käärö, jonka avulla magian voi tuoda takaisin. 

Zélie ja hänen veljensä Tzain lähtevät hurjalle matkalle palauttamaan taikuutta maailmaan. Heidän perässään matkaan lähtee Amarin veli Inan, joka on vannonut tappavansa Zélien ja vievänsä siskonsa kotiin. Inanin kostonhimo kuitenkin horjuu, kun hän kohtaa Zélien unessa ja tajuaa, ettei tunne pelkkää vihaa tätä kohtaan. 

Elokuvamaisen intensiivinen teos ammentaa upealla tavalla afrikkalaisesta mytologiasta. Väkivaltaista sortoa käsittelevä kirja on paikoin raskasta luettavaa. Kirjailija mainitsee itsekin loppusanoissa, että mustien ihmisten kokema poliisiväkivalta on ollut hänen mielessään kirjaa kirjoittaessa. Kirja sopii 16-vuotiaille ja vanhemmille. 

Leigh Bardugo: Varjo ja riipus (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen)

Orpotyttö Alina Starkov työskentelee armeijassa kartanpiirtäjänä. Hän matkustaa armeijan mukana hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?

Seikkailujuonen rinnalla rakennetaan romansseja. Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Lue myös: Leigh Bardugon Varjo ja riipus on koukuttava mutta melko keskinkertainen fantasiaseikkailu

Kiera Cass: Valinta (WSOY, 2016, suom. Laura Haavisto)

35 tyttöä valitaan tosi-tv-ohjelmaan, jonka voittajasta tulee prinssi Maxonin tuleva puoliso. America Singer valitaan yhdeksi kilpailijoista, ja hän matkustaa kuninkaan palatsiin. Kotiin jää alhaiseen kastiin kuuluva poikaystävä Aspen. 

Nopealukuinen, dystopiamaailmaan sijoittuva teos pitää hyvin otteessaan. Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Sarah J. Maas: Throne of Glass – Lasipalatsi (Gummerus, 2017, suom. Sarianna Silvonen)

17-vuotias maankuulu salamurhaaja Celaena on ollut vuoden vankileirillä, jolla harva selviää elossa edes muutamaa kuukautta. Sieltä kuninkaan poika tulee noutamaan Celaenaa ottelijakseen kilpailuun, jonka voittajasta tulee kuninkaan miekka. 

Celaena matkustaa kuninkaan linnaan, Lasipalatsiin, joka on täynnä juonittelevia aatelisia. Tunnelma synkkenee kerta heitolla, kun joku alkaa murhata toisia ottelijoita...

Linnassa Celaenan välit alkavat lämmetä sekä prinssi Dorianiin että kapteeni Westfalliin. Vaan voiko salamurhaajan ja hoviin kuuluvan välillä koskaan olla mitään pysyvää? Kirja sopii 13-vuotiaille ja vanhemmille. 

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous (WSOY, 2018)

Pau leikkaa hiuksensa ja hänen äitinsä kauhistuu. Pian Paulle selviää, miksi: muun muassa hiuksia, kuollutta ihoa ja kuukautisverta voi käyttää taikojen tekemiseen. Hiukset ovat arvokasta taikojen raaka-ainetta, jota ei pidä tuhlata. Kun Pau kutsutaan Magia-akatemiaan, hän pääsee opettelemaan taikojen tekemistä itsekin. 

Opintoja alkaa kuitenkin varjostaa synkkyys, ja pian Pau huomaa, että hänen ja hänen lähipiirinsä harteille on asetettu suuri tehtävä. 

Kirja käsittelee alleviivaamatta ja vaivattomasti monisuhteisuutta, sillä Pau ihastuu kahteen henkilöön, eikä kirjassa pakoteta Pauta valitsemaan näiden välillä. Kirja sopii 15-vuotiaille ja vanhemmille. 

Nadja Sumasen Sade on kaikille sama (2021, Otava) on novellikokoelma täynnä karvaankauniita, auringonmakuisia ja rujoja pieniä tuokiokuvia nuoruudesta. Lapsuus on jäämässä taakse, aikuisuus edessä kipeänä ja karkeana. 

Pidän siitä, miten tunnistettavista ja paikoin jopa arkisista tilanteista löytyy erityisyyttä. Tavallisuuden takana lymyilee monessa novellissa jotain vähän vinksahtanutta, joka rikkoo pinnan:

Viljamin äidin ylihuolehtivaisuus saa äärimmäisiä piirteitä. 

Jessen pitäisi kirjoittaa essee avioliitosta, vaikka hänen uskonsa kyseiseen instituutioon on rapissut pois pala palalta. 

Saara päätyy treffeille netissä tapaamansa keski-ikäistyvän kirjailijan kanssa ja ajattelee treffien ajan kultakalansa tappamista.

Moni novelli luo vahvan tunnejäljen. Ensimmäinen novelli, Herkkä kohta, on mustan komiikan sävyttämä. Synkkä absurdius jopa vähän järkyttää, koska se on niin odottamatonta. 

Perheväkivallan kaameudesta kertova Valse triste taas liukuu hylätyn autiotalon estetiikan ja päähenkilön lapsuudenkodin rikkonaisuuden välillä. Molemmat ovat yhtä hajalla. Päähenkilö huolehtii kulkukissasta ja hoivaa sitä, vaikka hänen omat vanhempansa ovat epäonnistuneet hänen huolehtimisessaan.

Sade on kaikille sama -kokoelmasta löytyy myös lohtua ja kauneutta

Yksi lohdullisimmista kohtaamisista löytyy kokoelman nimikkonovellista, jossa tanssitaan sateessa parkkipaikalla. Aysha, jolla ei ole suomalaista sukunimeä, riemuitsee sateen vapaudesta: 

”Sade on kaikille sama. Se kastelee pellavapäät, pipopäät, huivipäät, mustatukat, ne jotka uskovat kuolemanjälkeiseen elämään ja ne joille sitä ei ole.” (s. 84, Sade on kaikille sama) 

Kun autossa yksin tupakoiva nainen huutaa Ayshalle tervehdyksen, vähemmistöstressi nostaa päätään, suojakilvet nousevat pystyyn. Uhkaavaksi tulkitusta tilanteesta syntyy merkillinen, lempeä kohtaaminen. Kauneuttakin löytyy yllättävistä paikoista.

Moni novelli on yllättävän intensiivinen lyhyydestään huolimatta. Nadja Sumanen on onnistunut lataamaan tiiviisiin teksteihin lukuisia kutkuttavia merkitystasoja ja nätisti havainnosta toiseen liukuvia tuokioita. 20 tarinan joukosta on mahdoton valita suosikkia!

Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Tarinannuppuja-Instagram-tililläni. 

Kun ei vuosiin ole lukenut lapsuuden suosikkikirjasarjaansa, mieleen hiipii epäilys. Voiko vanha suosikkisarja hurmata minut aikuisena yhtä perinpohjin kuin mitä se hurmasi minut lapsena?

Tätä mietin, kun olin tarttumassa L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaan pitkästä aikaa pari kesää sitten. Pian selvisi, että pelkoni oli turha. Paljastui, että Runotyttö on aivan ihana yhä edelleen!

Kokosin parin kesän takaiset, sarjan äärellä heränneet ajatukset yhteen. 

L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö kertoo Emilia Starrin lapsuusvuosista

Lukiessani nauroin ääneen, itkin ja ihastuin henkilöihin uudestaan taas kerran. Ilseen kiukkupuuskineen ja nimittelyineen. Perryyn, joka on kuin Timo Parvelan Ella-kirjojen Pukari, koko ajan uhkailemassa lättyyn lyömisellä. Elizabeth-tätiin, jonka kovan kuoren alta löytyy lopulta rakkautta ja hellyyttä. 

Ja Emiliaan, ihanaan Emiliaan, joka on aivan omaa luokkaansa! Miten valloittavana hän leijaileekaan kirjan sivuilta esiin!

Ihailen suuresti Montgomeryn kykyä piirtää esiin erilaisia näkemyksiä, inhimillisiä reaktioita, niin riipaisevia tunteita ja ajatuskulkuja hienovaraisten näkökulmanvaihdosten kautta. Vaikka jotkut henkilöt tuntuvat välillä karikatyyreiltä, Emilia on läpi kirjan aivan ihanan moniulotteinen, eläväinen, samaistuttava, aito!

Sitä en muistanut, että kirjan loppupuolelta piirtyy esiin jopa kauhuromanttisia piirteitä. Enkä sitä, että kirjahan on lopulta pohjimmiltaan mysteeri. Se sai minut hullaantumaan kirjasta vielä aiempaakin enemmän! Mysteerijuonet ovat aivan mielettömän ihania, varsinkin siellä, missä niitä ei edes osaa odottaa!

Seuraavien osien valossa tuntuu jopa koomiselta, miten vähän puheenvuoroja Teddy saa. Olisiko hän saanut jopa kolme repliikkiä kirjassa? Valinta tuntui hämmentävältä, kun esimerkiksi Ilsen ja Perryn persoonat piirtyvät paljon vahvemmin esiin myös dialogin tai kiukunryöpsähdysten kautta. 

Emilian sukulaisten piinallinen tarve analysoida Emilian ulkonäköä koko ajan tuntui turhauttavalta. Dean Priest taas herättää todella ristiriitaisia tunteita, vahvaa vastenmielisyyttäkin, kun tietää, mihin suuntaan tarina on kehittymässä.

Runotyttö maineen polulla on täynnä kommelluksia

Runotyttö maineen polulla (1925, suom. I. K. Inha 1948) kurkistaa Emilian lukiovuosiin ja kirjoittajan uran ensiaskeliin. Emilia asuu ankaran Ruth-tätinsä luona ja tarjoaa runojaan eri lehdille julkaistavaksi. Pikkuhiljaa hylkäyskirjeet alkavat muuttua hyväksyviksi. Samaan aikaa pienet romanssit rönsyilevät.

Kirjan herkullisinta antia ovat lukuisat kommellukset, joihin Emilia joutuu. Yksi suosikeistani on kohtaus, jossa Emilia vierailee suuresti ihailemansa toimittajan Janet Royalin luona. Samalla ovenavauksella Emilian kanssa sisään pörhältää äärimmäisen huonosti käyttäytyvä koira. Voi miten kauhistuttavan hyvin rakennettu kohtaus! Kiemurtelin sitä lukiessani, sillä puolivälissä muistin, mitä tilanteen taustalla piilee.

Kirjassa korostuu se, mikä nuorelle naiselle on ollut aikanaan hyväksyttävää käytöstä. Kuvaamalla, miten Emilia kerta toisensa jälkeen vahingossa rikkoo sääntöjä, Montgomery ironisoi yläluokan moraalikoodistoa ja pikkumaista juoruilua. Vaikka Emilia yrittää parhaansa, hän onnettomasti ajautuu skandaalista toiseen. Monesti syypää on Ilse, joka ei välitä käyttäytymissäännöistä ja huvittaa ystäviään kertomalla omista ja Emilian kommelluksista. 

Ristiriita huolettoman Ilsen ja sukunsa kunniasta tarkan Emilian välillä on jollakin tavalla kutkuttava. Kuitenkin Emiliakin pohjimmiltaan pitää esimerkiksi yöuinnin kauhistelua kyläläisten ymmärtämättömyytenä: miten voivatkin kärkkäät kielet tehdä jostakin kauniista niin ruman kuuloista?

Yksi ihanimmista asioista kirjassa on pienet pilkahdukset, joita Emilian ja Teddyn suhteen kehittymisestä näytetään. Alkupuolen kauhuromanttinen kohtaus yöllisessä kirkossa ja hautausmaalla! Yö vanhan Johnin talossa! Ja kuitenkin se, miten Emilia varovasti ihastuessaankin, on kokonaan itsensä oma, kieltäytyy olemasta kenenkään muun kuin itsensä omaisuutta. 

Teddy esiintyy tässäkin kirjassa hämmentävän vähän, mutta toisaalta niin jää enemmän tilaa Emilian oman luonteen kehittymiselle. Se lieneekin yksi syy, miksi pidän Runotytöistä: romanssit eivät syrjäytä Emilian sisäistä paloa luoda ja kirjoittaa.

Runotyttö etsii tähteään on täynnä kummallisia kosijoita

”Jos hyvä haltijatar yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja antaisi minun toivoa, toivoisin että Teddy Kent tulisi tänne ja viheltäisi viheltämästä päästyään Korkean Johnin metsikössä. Enkä minä menisi – en astuisi askeltakaan.” (Runotyttö etsii tähteään)

Runotyttö-trilogian päätösosa Runotyttö etsii tähteään on tummasävyisin sarjan kirjoista. Emilia kärsii pitkistä yksinäisyyden ja alakulon kausista Uudessa kuussa, kun hänen ystävänsä ovat lähteneet opiskelemaan. Kirjoittamisestakin katoaa hohto, kun Dean antaa tylyä palautetta Emilian romaanikäsikirjoituksesta.

Suuri osa kirjasta omistetaan Emilian kosijoiden kuvaamiselle. Kavaljeerit parveilevat Uudessa kuussa, ja moninaisesta joukosta revitään toistuvasti huumoria. Siinä missä edellinen osa oli täynnä kommelluksia ja sattumuksia, tämä kirja tarjoilee samaa lähinnä muutaman omalaatuisimman kosijan muodossa.

Läpi kirjan Emilian ajatuksissa kummittelee Teddy Kent, joka välillä vaikuttaa olevan Emiliaan ihastunut ja heti perään käyttäytyy kylmästi kuin kivi. Emilian ja Teddyn piinallinen, hidas romanssi jaksaa kutkuttaa minua edelleen!

Nyt aikuisena erityisen kiehtovalta ja kaamealta vaikuttaa se väkivallan dynamiikka, joka Deanin ja Emilian suhteesta välittyy. Miten hyytävää onkaan, että Dean on mustasukkainen Emilian kirjoittamisesta ja yrittää ryöstää hänet itselleen valehtelemalla Emilian käsikirjoituksesta. Deanin häikäilemättömyys ja kontrolloivuus ahdistaa. Samalla olen vaikuttunut siitä, miten kammottavan hahmon Montgomery on Deanista onnistunut rakentamaan!

Tässä osassa keskitytään huomattavasti aiempia osia vähemmän Emilian kirjoittajuuteen, mutta välillä sekin pilkahtaa esiin. Kun Emilia lopulta saa kustannussopimuksen romaanilleen, itkin onnesta hänen puolestaan. Yksi suosikkihetkistä kirjassa on, kun Jimmy-serkku kirjan julkaisun jälkeen kertoo lukeneensa kirjan jo neljästi.

Loppu tulee nopeasti ja ehkä jopa hieman yllättäen. Mutta minä pidän onnellisista lopuista, joissa tulevaisuus jää kutkuttavasti auki. Sellaiset loput mahdollistavat niin monia polkuja kirjan henkilöille!

Tiedätkö sen tunteen, kun löydät aivan mielettömän kirjan ja se vain on niin hyvä, että haluat ahmia sen yhdeltä istumalta loppuun? Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille (Otava, 2019) oli minulle juuri tällainen kirja!

Tässä 3 syytä, miksi rakastuin Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se):

1. Kirja kuvaa kiehtovaa vaihtoehtohistoriaa

Kirjan maailman lähtöasetelma on mitä kutkuttavin: millainen Suomi olisi, jos me olisimmekin kuningaskunta ja jos magiaa olisi olemassa? 

Helsingissä valmistaudutaan kruununprinsessan häihin, ja kansa kerääntyy kaduille juhlimaan hänen hääpäivänään. Jakautuminen aatelisiin ja tavalliseen kansaan herättää voimakasta tyytymättömyyttä aatelittomissa, ja romaanin jännite rakentuu kutkuttavasti tavallisen pojan ja aatelissuvun tytön rakkaustarinan ympärille.

Ajatusleikki mahdollistaa sen, että romaanin maailmaan tutustuminen on mitä kiehtovinta: mikä kaikki romaanin Suomessa on erilaista kuin omassamme?

2. Suomea lohikäärmeille on valtavan hauska

3. Kirjan henkilöt ovat kultaa

Kun romaanin päähenkilön nimi on Timjami, voiko hän olla mitään muuta kuin maailman sympaattisin tyyppi? Henkilöissä on jotakin, mikä saa kiintymään heihin. 

En ole vielä saanut sarjan kakkososaa käsiini, mutta odotan malttamattomana, että saan tietää, mitä henkilöille oikein käy! 

Erityisesti haluaisin lukea lisää Magdalenasta, joka jää vielä aika mystiseksi hahmoksi ensimmäisen osan jälkeen.

Rakkauden askelkuviot tutkailee kauniisti rakastamista ja menettämistä

Aikuinen! Jos luet yhden nuorten aikuisten kirjan tänä vuonna, lue Elina Rouhiaisen Tuntematon taivas (Tammi, 2022, kirja saatu töistä arvostelukappleena)!

Toki aikuisten kannattaisi lukea nuortenkirjoja ihan jatkuvasti, mutta jos se ei ole vielä tapa, tästä on hyvä aloittaa! Enkä yritä sanoa, että ”tämä ei ole niin kuin muut YA-kirjat”, vaan että tämä voisi toimia hyvänä porttina muidenkin YA-kirjojen maailmaan.

Ukrainan sodan takia Tuntematon taivas on äärimmäisen ajankohtainen kirja, vaikka se onkin historiallinen romaani. 2000-luvun alussa Tšetšenian sota on käynnissä, ja 16-vuotias Dima on karannut armeijasta, koska hän ei halua sotaan. 

Hänet heitetään ulos junasta, jossa hän on matkustanut ilman lippua, ja hän päätyy keskelle Venäjän syrjäseutua. Asemalta hänet poimii mukaansa nuori evenkityttö Aljona isovanhempiensa kanssa.

Pian selviää, että Aljonan isä on ammattisotilas. Hän on juuri lähtenyt useamman kuukauden komennukselle, mutta on selvää, ettei hän hyväksyisi nurkissa notkuvaa karkuria. Kun Dima ja Aljona alkavat lähentyä viikkojen myötä, vaihtoehdot käyvät vähiin. Onko heillä mitään toivoa pitää toisistaan kiinni?

Tuntematon taivas -kirjassa rujon rinnalla kulkee rakkaus

En meinaa löytää sanoja, jotka tekisivät oikeutta tälle kirjalle. Lukekaa, oi lukekaa tämä kirja!