En yleensä lue elämäkertoja. Jennette McCurdyn Onneksi äitini kuoli (Johnny Kniga, 2023, suom. Saara Pääkkönen) herätti kuitenkin kiinnostukseni, vaikka entisen lapsinäyttelijän omaelämäkerrallinen muistelmateos kuulostikin lähtöasetelmaltaan piinaavalta.
Jenneten äiti haluaa, että hänen tyttärestään tulee kuuluisa näyttelijä. Siksi hän alkaa viedä tytärtään koe-esiintymisiin, kun tämä on 6-vuotias. Lapsi ei osaa ilmaista äidilleen, ettei hän oikeastaan haluaisi näytellä. Hän kuitenkin haluaa, että äiti on onnellinen, joten hän yrittää pärjätä mahdollisimman hyvin.
Väkivalta kääriytyy tekstistä esiin kerros kerrokselta. Jenneten äiti uhkailee isää veitsellä, kun tämä saapuu kotiin töistä odotettua myöhemmin. Äiti ei anna lapsensa peseytyä itse vielä teini-iässäkään ja tekee tälle säännöllisiä rintojen ja alapään tutkimuksia vielä silloinkin, kun tämä on 17-vuotias. Äiti opettaa Jennetelle anoreksian tytön ollessa 11-vuotias. Asiat näyttäytyvät lapsi-Jennetelle epämiellyttävinä, mutta hyväksyttävinä. Hänen äitinsähän vain ajattelee hänen parastaan.
Onneksi äitini kuoli käsittelee rankkoja aiheita mustalla huumorilla
Kuten kansikuvasta ja kirjan nimestä voi päätellä, Onneksi äitini kuoli lähestyy karmaisevia aiheitaan mustalla huumorilla. McCurdy kirjoittaa välillä lakonisesti, välillä pienet toteamukset tuovat tekstiin huumoria. Vaikka aiheena lapsen manipulointi, tähän kohdistettu henkinen väkivalta ja tämän kehollisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen kuulostavat todella, todella rankoilta, kirja ei hukuta alleen.
Tämän voi kuitenkin sanoa vain äärimmäisen etuoikeutettu lukija, jolla ei samanlaista traumaa kuin Jennetellä. Sisältövaroitukset kannattaa tarkistaa ennen kirjan aloittamista. Väkivallan lisäksi kirjassa kuvaillaan muun muassa arkea erilaisten syömishäiriöiden kanssa, alkoholismia ja pakko-oireita.
Luulen, että kirjan jääminen tunnetasolla melko etäälle johtuu myös siitä, että kirjan luvut pomppivat jonkin verran. Yksi luku näyttää yhden hetken elämästä. Jännitettä ehditään rakentaa melko lyhyiden hetkien ajan. Vaikuttavimpana ja kaameimpana mieleeni jää kohtaus, jossa Jennette lähtee rantalomalle salaisen poikaystävänsä kanssa. Poikaystävästä Jennette ei ole uskaltanut kertoa äidille. Kun parista otetut paparazzikuvat päätyvät äidin silmiin, äiti raivostuu. Äidin lähettämät haukkumissähköpostit ovat kaameaa luettavaa.
Onneksi äitini kuoli käsittelee aiheitaan elokuvamaisesti: lukijalle näytetään kohtaus, mutta sitä ei juuri reflektoida. Teos ei juuri tarjoa lukijalle tulkintoja tapahtumista, vaan lukijan pitää itse päättää, mitä hän ajattelee siitä, mitä näkee. Kun tapahtumia ei jäädä tutkailemaan ja pyörittelemään, kirjasta tulee nopeasti luettava ja äärimmäisen koukuttava. On pakko lukea, mitä seuraavaksi tapahtuu. Löytyykö seuraavasta luvusta vielä jotakin järkyttävämpää ja hirveämpää kuin mitä on jo nähty?
Reflektion puute jättää teoksen vähän ontoksi. Onneksi äitini kuoli pitäytyy yksinomaan Jenneten kokemuksessa, eikä McCurdy pohdi esimerkiksi sitä, uskooko hän, että muillakin lapsitähdillä on samanlaisia kokemuksia tai tutkaile laajemmin lapsinäyttelijöiden käyttämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Hän antaa omien kokemustensa puhua puolestaan, mutta samalla jään kaipaamaan jonkinlaista tapahtumien kytkemistä laajempaan kontekstiin, jotakin suurempaa kehystä.
Ansioituneinta Onneksi äitini kuoli -kirjassa on ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus
Ansioituneinta teoksessa on mielestäni ristiriitaisen äitisuhteen kuvaus. Vaikka äiti hyväksikäyttää Jennetteä monin tavoin, Jenneten on vaikea vielä äidin kuolemankaan jälkeen käsitellä ajatusta, että äiti on ollut manipulatiivinen ja väkivaltainen. Teos kuvaa kaamean hienosti sitä, millaisen haavan ihmiseen jättää se, kun väkivaltaa harjoittaa itselle läheinen ihminen.
Pidän myös siitä, ettei kirja kuvaa pelkästään traumaa. Se näyttää myös alun Jenneten toipumisprosessista ja sen vaikeudesta. Erityisen riipaisevana näyttäytyy syömishäiriön riepoteltavana oleminen ja sitä vastaan tappeleminen.
McCurdy tunnetaan parhaiten Nickelodeon-tuotantoyhtiön iCarly-nuortensitcomista. Olen itse katsonut ehkä sivusilmällä joitakin pätkiä, mutta en todennäköisesti yhtäkään kokonaista jaksoa alusta loppuun. Olen kuitenkin ollut monen Disney Channelin nuortensitcomin fani teininä. Sitä kautta kirja aiheuttaa epämiellyttävän tunteen: kuinka monen muun lapsinäyttelijän tarina on samanlainen kuin Jennetellä? Olenko viettänyt oman teini-ikäni nauraen komedioille, joita tekevät teinit ovat olleet syvästi onnettomia?
P. S. Aikuiset-sarjasta tuttu näyttelijä Anna Airola on äänikirjan lukijana maaginen. Alkuperäisteoksen lukee äänikirjaksi Jennette McCurdy itse. Hänenkin luennastaan olen kuullut kehuja.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti