No niin. Seuraa pidäkkeetöntä hehkutusta. Heli Laaksosen Luonnos. (Otava, 2022) on nimittäin IHANA! Listasin kolme syytä, miksi rakastin tätä kirjaa!

1. Luonnos. rikkoo lyriikan ja tietokirjallisuuden rajoja

Luonnos. on säemuotoon kirjoitettu tietokirja luonnon ihmeellisyydestä. Tällainen muodolla leikittely jos mikä käy suoraan sydämeen. 

Laaksonen itse meinaa loppusanoissa, etteivät tekstit ole runoja, mutta kieli on sen verran lyyristä ja leikkisää, että tekisi mieli sanoa tätä runotietokirjallisuudeksi. Tai ehkä tämä on säeromaanin sukulainen, säetietokirja!

2. Kirja kutsuu ihmettelemään upeaa luontoamme

Kirja muistuttaa pakahduttavan kauniisti, miten upea järjestelmä luonto on. Tällaiselle kummallisten eläin- ja luontofaktojen rakastajalle kirja on aarre. 

Tiesitkö esimerkiksi, että 

  • vesinokkaeläin pitää silmät ja korvat kiinni veden alla ja suunnistaa sähköaistinsa avulla? 
  • Tai että kalalla on koko elämänsä ajan tasan sama määrä suomuja? 
  • Tai että Suomen suurin elävä olento on mesisieni, hehtaarin kokoinen sienirihmasto? 
  • Tai että lammas pystyy tunnistamaan 50 omaan laumaansa kuuluvaa lammasta valokuvasta?

Lukiessa minussa voimistuu pakahduttava tarve suojella ja vaalia tätä kaikkea ihmeellisyyttä, joka maapallollamme elää, kasvaa, monistuu. Mutta miten turvata luonnon monimuotoisuus, pelastaa pallo piinallisesti etenevältä lajien sukupuuttoaallolta? 

Tähän Laaksosen kirja ei ota kantaa, se on toisten teosten tehtävä. Sen sijaan Laaksonen esittelee, ihmettelee, kutsuu lukijankin hurmaantumaan. Toivottavasti muissakin lukijoissa herää tarve vaalia!

Heli Laaksonen: Luonnos -kirja

3. Luonnos.-kirjan tyyli, huumori ja assosiaatiot hurmaavat

Laaksosen lempeä ääni ja huumori paketoivat tekstistä monia lukukertoja kestävän. Laaksonen sitoo yhteen eri lähteistä keräämiään tiedonmurusia ja yhdistelee niitä omiin huomioihinsa. Teksti on assosiaatioiden, vertausten ja personifikaatioiden juhlaa. Kirjan lopusta löytyy lähdeluettelo, josta selviää, mistä kaikkialta Laaksonen on tiedot kirjaan ammentanut. 

Lukiessani merkkailin pienin sydämin ja huutomerkein marginaaleihin lempikohtiani. Osa niistä oli hurmaavia eläinfaktoja, osa kielellisiä oivalluksia, osa kohtia, jotka jostakin sanoin tavoittamattomasta syystä vain värisivät sisälläni. Tässä muutamia merkitsemiäni kohtia:

"Hirven korkeus on huonekorkeus,
mutta sen maksimipainosta käy niin hirveä riita,
että arvioidaan se nyt välille
1–1000 kg, niin ovat kaikki yhtä näreissään." (s. 81)

"Viisi lammasta on lauma
ja lauma on lampaan minimi. 
Yhtä lammasta ei ole." (s. 146)

"Pulu. 
Sanansa muotoinen: 
pyörä pää, 
tanakka kupu, 
sileä puku." (s. 162)

Rakastan kirjassa myös sitä, miten välillä poukotaan luonnontieteestä kielitieteen puolelle ja ihmetellään, miten lajit ovatkaan saaneet niin metkoja nimiä. Tai kerrotaan lingvististä, joka vuonna 1912 murehti, kun vanhasta ja arvokkaasta kotieläintemme nimistöstä on tulossa vähitellen ”kielellinen rikkaruoho”.

Kirja herätti minussa niin puhdasta iloa, ihastusta ja riemua, että oli pakko lukea suosikkikohdat ääneen myös puolisolle.

Jään odottamaan Luonnos 2 -teosta! Toivon koko sydämestäni, että sellaisen vielä joskus saamme!