Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä kirjasta aiemmin?! Dodie Smithin Linnaneidon lokikirja (Gummerus, 1949, suom. Merja Helanen-Ahtola) on aivan täydellistä luettavaa, jos rakastaa Runotyttöjä, Kotiopettajattaren romaania ja Jane Austenin teoksia – eli siis juuri minulle!
Kirja kertoo omalaatuisen Mortmainin perheen kommelluksista ja elämästä kolkossa linnassa. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt isä James, hänen uusi 29-vuotias vaimonsa Topaz, 21-vuotias tytär Rose, 17-vuotias päähenkilö Cassandra, ottopoika Stephen ja poika Thomas.
Yksi kirjan hulvattomimmista kohtauksista löytyy heti alusta: rutiköyhä perhe miettii, miten ihmeessä he saavat rahaa. Kirjailijaisä ei ole esikoisteoksensa jälkeen pystynyt julkaisemaan toista kirjaa. Ratkaisuehdotukset ja tekosyyt sille, miksi juuri kukaan perheestä ei voi tehdä työtä, ovat melko koomisia, kun ottaa huomioon, että ruoka meinaa loppua ja suuri osa huonekaluistakin on myyty.
Pian läheiseen kartanoon muuttaa rikas amerikkalaisnainen kahden poikansa kanssa. Cassandran sisko Rose uskoo, että varakkaan miehen kanssa naimisiin pääseminen pelastaa hänet ja perheen köyhyydestä. Alkaa määrätietoinen hurmausyritys.
Kirjan ehdoton vahvuus on ikimuistoisissa henkilöissä, vahvoissa kohtauksissa ja hulvattomissa käänteissä. Lisäksi mukana on herkullista vääriin ihmisiin ihastumista ja solmuille kääntyviä ihmissuhteita.
Linnanneidon lokikirja hurmaa huumorillaan
Päähenkilö Cassandra kirjoittaa perheen kommellukset päiväkirjaansa itse kehittämällään pikakirjoituksella. Yleensä en välitä päiväkirjaromaaneista, mutta tälle teokselle muoto sopii täydellisesti. Cassandran ennakoinnit, reaktiot ja lakoninen huumori pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Myös kirjan dialogi on riemastuttavaa. Monessa kohdassa nauroin ääneen.
"Laupias taivas, ette te voi laukoa minulle tuollaista omassa päivällispöydässänne."
"Pyh, minä hyökkään aina rynnökällä nerojen miesten kimppuun", rouva Cotton sanoi. "Ja hyökkäys pitää tehdä kaikkien nähden tai nerot säntäävät karkuun."
"Minä pystyn vallan hyvin säntäämään karkuun niin kaikkien nähden kuin muutenkin", isä sanoi. (Linnanneidon lokikirja, s. 130)
Omalaatuinen tunnelma syntyy huumorin lisäksi ripauksesta taikauskoisuutta ja lumoavaa luontokuvausta. Nuoren äitipuoli Topazin hahmossa on jotakin hurjan kiinnostavaa. Hän työskentelee silloin tällöin mallina kaupungissa, ja maalla hän juoksentelee alasti luonnossa. Kirjassa on paljon, mikä tuntuu modernilta kirjoitusajankohtaan nähden.
Topaz meni heti ovelle ja lennätti sen auki. Sitten hän nakkasi päänsä takakenoon, levitti käsivartensa ja veti keuhkonsa pullolleen ilmaa.
"Kevättä on ilmassa vain ripaus, ei keuhkojen täydeltä", minä sanoin, mutta Topaz ei hurmioltaan kuullut. (Linnanneidon lokikirja, s. 50)
Ikimuistoisimmissa kohtauksissa kylvetään, uidaan linnan vallihaudassa, vietetään juhannusta, paetaan petoeläintä, saadaan syntymäpäivälahjoja ja yritetään saada luomisenhalunsa hukannut kirjailijaisä kirjoittamaan toinen teoksensa.
Kirja parodioi Charlotte Brontën gotiikkaa ja Austenin taparomaania ja toisaalta uudistaa molempia. Kirja myös onnistuu pakenemaan ”helppoja” ratkaisuja joissakin juonenkäänteissään. Esimerkiksi jotkin vaihtoehtoiset loput tarinalle olisivat tuntuneet kokonaisuudessa naiiveilta tai perusteettomilta.
Viimeiset kappaleet, aivan viimeiset virkkeet ovat täydelliset! Harvoin viimeiset lauseet onnistuvat olemaan näin kauniit ja jättämään yhtä vahvan tunteen. Lopetus saa haaveilemaan jatko-osasta, mutta sellaista ei kirjalle ole taidettu koskaan kirjoittaa.
Kirja on Britanniassa klassikko, mutta Suomessa huimasti tuntemattomampi. Jos jotain toivon, niin sitä, että kirja löytäisi Suomessakin lisää lukijoita!
Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti