Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja – uusi lempikirjani!
Miksei kukaan ole kertonut minulle tästä kirjasta aiemmin?! Dodie Smithin Linnaneidon lokikirja (Gummerus, 1949, suom. Merja Helanen-Ahtola) on aivan täydellistä luettavaa, jos rakastaa Runotyttöjä, Kotiopettajattaren romaania ja Jane Austenin teoksia – eli siis juuri minulle!
Kirja kertoo omalaatuisen Mortmainin perheen kommelluksista ja elämästä kolkossa linnassa. Perheeseen kuuluu leskeksi jäänyt isä James, hänen uusi 29-vuotias vaimonsa Topaz, 21-vuotias tytär Rose, 17-vuotias päähenkilö Cassandra, ottopoika Stephen ja poika Thomas.
Yksi kirjan hulvattomimmista kohtauksista löytyy heti alusta: rutiköyhä perhe miettii, miten ihmeessä he saavat rahaa. Kirjailijaisä ei ole esikoisteoksensa jälkeen pystynyt julkaisemaan toista kirjaa. Ratkaisuehdotukset ja tekosyyt sille, miksi juuri kukaan perheestä ei voi tehdä työtä, ovat melko koomisia, kun ottaa huomioon, että ruoka meinaa loppua ja suuri osa huonekaluistakin on myyty.
Pian läheiseen kartanoon muuttaa rikas amerikkalaisnainen kahden poikansa kanssa. Cassandran sisko Rose uskoo, että varakkaan miehen kanssa naimisiin pääseminen pelastaa hänet ja perheen köyhyydestä. Alkaa määrätietoinen hurmausyritys.
Kirjan ehdoton vahvuus on ikimuistoisissa henkilöissä, vahvoissa kohtauksissa ja hulvattomissa käänteissä. Lisäksi mukana on herkullista vääriin ihmisiin ihastumista ja solmuille kääntyviä ihmissuhteita.
Linnanneidon lokikirja hurmaa huumorillaan
Päähenkilö Cassandra kirjoittaa perheen kommellukset päiväkirjaansa itse kehittämällään pikakirjoituksella. Yleensä en välitä päiväkirjaromaaneista, mutta tälle teokselle muoto sopii täydellisesti. Cassandran ennakoinnit, reaktiot ja lakoninen huumori pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Myös kirjan dialogi on riemastuttavaa. Monessa kohdassa nauroin ääneen.
"Laupias taivas, ette te voi laukoa minulle tuollaista omassa päivällispöydässänne."
"Pyh, minä hyökkään aina rynnökällä nerojen miesten kimppuun", rouva Cotton sanoi. "Ja hyökkäys pitää tehdä kaikkien nähden tai nerot säntäävät karkuun."
"Minä pystyn vallan hyvin säntäämään karkuun niin kaikkien nähden kuin muutenkin", isä sanoi. (Linnanneidon lokikirja, s. 130)
Omalaatuinen tunnelma syntyy huumorin lisäksi ripauksesta taikauskoisuutta ja lumoavaa luontokuvausta. Nuoren äitipuoli Topazin hahmossa on jotakin hurjan kiinnostavaa. Hän työskentelee silloin tällöin mallina kaupungissa, ja maalla hän juoksentelee alasti luonnossa. Kirjassa on paljon, mikä tuntuu modernilta kirjoitusajankohtaan nähden.
Topaz meni heti ovelle ja lennätti sen auki. Sitten hän nakkasi päänsä takakenoon, levitti käsivartensa ja veti keuhkonsa pullolleen ilmaa.
"Kevättä on ilmassa vain ripaus, ei keuhkojen täydeltä", minä sanoin, mutta Topaz ei hurmioltaan kuullut. (Linnanneidon lokikirja, s. 50)
Ikimuistoisimmissa kohtauksissa kylvetään, uidaan linnan vallihaudassa, vietetään juhannusta, paetaan petoeläintä, saadaan syntymäpäivälahjoja ja yritetään saada luomisenhalunsa hukannut kirjailijaisä kirjoittamaan toinen teoksensa.
Kirja parodioi Charlotte Brontën gotiikkaa ja Austenin taparomaania ja toisaalta uudistaa molempia. Kirja myös onnistuu pakenemaan ”helppoja” ratkaisuja joissakin juonenkäänteissään. Esimerkiksi jotkin vaihtoehtoiset loput tarinalle olisivat tuntuneet kokonaisuudessa naiiveilta tai perusteettomilta.
Viimeiset kappaleet, aivan viimeiset virkkeet ovat täydelliset! Harvoin viimeiset lauseet onnistuvat olemaan näin kauniit ja jättämään yhtä vahvan tunteen. Lopetus saa haaveilemaan jatko-osasta, mutta sellaista ei kirjalle ole taidettu koskaan kirjoittaa.
Kirja on Britanniassa klassikko, mutta Suomessa huimasti tuntemattomampi. Jos jotain toivon, niin sitä, että kirja löytäisi Suomessakin lisää lukijoita!
Tekstistä on julkaistu lyhennelmä @tarinannuppuja-Instagram-tilillä.
Luin klassikkokirjan Järki ja tunteet ja minun oli pakko kirjoittaa kirje kirjailija Jane Austenille
Rakas neiti Jane Austen,
Luin vastikään esikoisteoksenne Järki ja tunteet* (Teos, suom. Kersti Juva, 2020). Vaikka luin nyt teoksen ensimmäistä kertaa, tarina on minulle rakas jo vuosien takaa. Olen nimittäin näyttelijä Emma Thompsonin käsikirjoittaman elokuvaversion suuri fani. Lähdin siis lukemaan alkuperäisteosta toivoen, että pitäisin siitä yhtä paljon kuin filmatisoinnista.
Pakko sanoa, että lukukokemukseni oli paikoin hieman ristiriitainen. Rohkenen nimittäin huomauttaa, että lukija olisi kirjan alussa halunnut nähdä Elinorin ja Edwardin ensikohtaamisen ja rakastumisen! Koska olette päättänyt sivuuttaa tutustumisen kuvaamisen, lukijan on vaikea kiintyä Edwardiin Elinorin tavoin. Lisäksi kummastelen valintaanne jättää kuvaamatta eräs tärkeä kosinta kirjan lopussa!
Jos olisin toiminut kirjanne kustannustoimittajana, olisin myös kehottanut teitä vielä pohtimaan nuorimman siskon, Margaretin, roolia. Nyt hänet mainitaan kirjassa korkeintaan kymmenen kertaa ja hänellä taitaa olla repliikkejä vain yhdessä kohtauksessa. Ehkä Margaretille olisi voinut antaa edes jollakin tavalla merkityksellisen roolin? Vaihtoehtoisesti hänet olisi voinut leikata tekstistä kokonaan pois turhana sivuhenkilönä.
Näistä asioista haluan kiittää teitä kirjoittajana, neiti Jane Austen
Minun on kuitenkin pakko kehua teitä siitä, miten taitava huumorin kirjoittaja olette. Merkitsin kirjaani lukuisia paikkoja, joissa nokkelat sanavalintanne ja viiltävät huomionne huvittivat minua. Kuten moni muukin on huomauttanut, olette ihmistuntijana vailla vertaa.
Minua kiehtoo suuresti se, miten iso osa teoksesta perustuu juoruilulle. Rouva Jennings elää juoruilua varten ja haluaa jakaa kaikki tuoreimmat uutiset tyttäriensä kanssa. Ehkä eräs tuore suosittu televisiosarja ja kirjat, joihin se perustuu, on saanut inspiraatiota nimenomaan Järjen ja tunteen tavasta kuvata seurapiirin juoruilua. Ainakin minä olin näkevinäni yhtäläisyyksiä Bridgerton-sarjan ja Järjen ja tunteen välillä tässä asiassa.
Yksi mieleenpainuvimmista Järki ja tunteet -teoksenne kohtauksista on se, miten hulvattomalla tavalla esittelette lukijalle Edwardin veljen, Robertin. Tuntematon mies koruliikkeessä tilaamassa itselleen hienoa hammastikkurasiaa! Ainakin nykylukijasta tilanteessa on suurta komiikkaa. (Vaikka onkin myönnettävä, että olen katkera siitä, että Robert esitellään tarinassa ikimuistoisemmalla tavalla kuin sankarimme Edward.)
Lisäksi on paikallaan nostaa esiin sekin, miten erinomainen draaman taju teillä on. Kirja on täynnä paljastuksia ja käänteitä, joiden äärellä lukija on epätoivon partaalla: miten kaikki voi tämän jälkeen enää kääntyä sankaritarten parhaaksi? (Eikä kaikki taida päättyäkään kuten sankarittaret ehkä itse toivoisivat.)
Järki ja tunteet näkyvät päähenkilöissä tarinan aikana eri tavoin
Lukiessani mietin paljon sitä, miten teidän aikananne avioliitto on ollut ensisijaisesti taloudellinen sopimus. Kiinnostavaa on mielestäni se, että kun Edwardin epäsopiva kihlaus paljastuu, perhe on valmis hylkäämään Edwardin ja toteamaan, että poika on nyt joutunut turmioon. Tuotte esiin sen, että raha ei ole tärkeää ainoastaan miestä etsivän naisen näkökulmasta, vaan myös varakkaiden perheiden miesten on ajateltava rahaa etsiessään kumppania.
Tämä puoli unohtuu tunnetuimmassa teoksessanne Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, koska teoksen herrasmiehet ovat niin järjettömän rikkaita: heillä on varaa mennä naimisiin kenen vain haluamansa neidon kanssa. Toisin on Järjessä ja tunteessa.
Kuvaatte sekä Willoughbya että Edwardia, jotka molemmat joutuvat miettimään, miten raha vaikuttaa heidän mahdollisuuteensa valita itse vaimonsa. Näiden kahden miehen suhtautuminen rahaan ja kunniaan on kuitenkin täysin erilainen. Siinä missä siskokset Marianne ja Elinor ovat toistensa vastinparit teoksessa, myös Willoghby ja Edward ovat toistensa vastinparit.
Keskustelimme Järki ja tunteet -teoksesta lukupiirissäni ja siellä tehtiin hieno tulkinta siitä, että vaikka kirjassa siskoksista Marianne edustaa suurimman osan ajasta tunnetta ja Elinor järkeä, heidän solmimissaan avioliitoissa tilanne muuttuu. Elinor on se, joka avioituu lopulta rakkaudesta ja Marianne järjestä – oppien vasta ajan myötä rakastamaan miestään. Haluan kiittää tästä dynamiikan muutoksesta! Se tuntuu juuri sopivalta loppuratkaisulta.
Lukukokemuksesta kiittäen
Uskollinen lukijanne
(*Kirja saatu kustantajalta.)
Luin lapsena rakastamani Runotyttö-trilogian uudestaan – voiko sarjaa rakastaa yhtä paljon myös aikuisena?
Kun ei vuosiin ole lukenut lapsuuden suosikkikirjasarjaansa, mieleen hiipii epäilys. Voiko vanha suosikkisarja hurmata minut aikuisena yhtä perinpohjin kuin mitä se hurmasi minut lapsena?
Tätä mietin, kun olin tarttumassa L. M. Montgomeryn Runotyttö-trilogiaan pitkästä aikaa pari kesää sitten. Pian selvisi, että pelkoni oli turha. Paljastui, että Runotyttö on aivan ihana yhä edelleen!
Kokosin parin kesän takaiset, sarjan äärellä heränneet ajatukset yhteen.
L. M. Montgomeryn Pieni runotyttö kertoo Emilia Starrin lapsuusvuosista
Lukiessani nauroin ääneen, itkin ja ihastuin henkilöihin uudestaan taas kerran. Ilseen kiukkupuuskineen ja nimittelyineen. Perryyn, joka on kuin Timo Parvelan Ella-kirjojen Pukari, koko ajan uhkailemassa lättyyn lyömisellä. Elizabeth-tätiin, jonka kovan kuoren alta löytyy lopulta rakkautta ja hellyyttä.
Ja Emiliaan, ihanaan Emiliaan, joka on aivan omaa luokkaansa! Miten valloittavana hän leijaileekaan kirjan sivuilta esiin!
Ihailen suuresti Montgomeryn kykyä piirtää esiin erilaisia näkemyksiä, inhimillisiä reaktioita, niin riipaisevia tunteita ja ajatuskulkuja hienovaraisten näkökulmanvaihdosten kautta. Vaikka jotkut henkilöt tuntuvat välillä karikatyyreiltä, Emilia on läpi kirjan aivan ihanan moniulotteinen, eläväinen, samaistuttava, aito!
Sitä en muistanut, että kirjan loppupuolelta piirtyy esiin jopa kauhuromanttisia piirteitä. Enkä sitä, että kirjahan on lopulta pohjimmiltaan mysteeri. Se sai minut hullaantumaan kirjasta vielä aiempaakin enemmän! Mysteerijuonet ovat aivan mielettömän ihania, varsinkin siellä, missä niitä ei edes osaa odottaa!
Seuraavien osien valossa tuntuu jopa koomiselta, miten vähän puheenvuoroja Teddy saa. Olisiko hän saanut jopa kolme repliikkiä kirjassa? Valinta tuntui hämmentävältä, kun esimerkiksi Ilsen ja Perryn persoonat piirtyvät paljon vahvemmin esiin myös dialogin tai kiukunryöpsähdysten kautta.
Emilian sukulaisten piinallinen tarve analysoida Emilian ulkonäköä koko ajan tuntui turhauttavalta. Dean Priest taas herättää todella ristiriitaisia tunteita, vahvaa vastenmielisyyttäkin, kun tietää, mihin suuntaan tarina on kehittymässä.
Runotyttö maineen polulla on täynnä kommelluksia
Runotyttö maineen polulla (1925, suom. I. K. Inha 1948) kurkistaa Emilian lukiovuosiin ja kirjoittajan uran ensiaskeliin. Emilia asuu ankaran Ruth-tätinsä luona ja tarjoaa runojaan eri lehdille julkaistavaksi. Pikkuhiljaa hylkäyskirjeet alkavat muuttua hyväksyviksi. Samaan aikaa pienet romanssit rönsyilevät.
Kirjan herkullisinta antia ovat lukuisat kommellukset, joihin Emilia joutuu. Yksi suosikeistani on kohtaus, jossa Emilia vierailee suuresti ihailemansa toimittajan Janet Royalin luona. Samalla ovenavauksella Emilian kanssa sisään pörhältää äärimmäisen huonosti käyttäytyvä koira. Voi miten kauhistuttavan hyvin rakennettu kohtaus! Kiemurtelin sitä lukiessani, sillä puolivälissä muistin, mitä tilanteen taustalla piilee.
Kirjassa korostuu se, mikä nuorelle naiselle on ollut aikanaan hyväksyttävää käytöstä. Kuvaamalla, miten Emilia kerta toisensa jälkeen vahingossa rikkoo sääntöjä, Montgomery ironisoi yläluokan moraalikoodistoa ja pikkumaista juoruilua. Vaikka Emilia yrittää parhaansa, hän onnettomasti ajautuu skandaalista toiseen. Monesti syypää on Ilse, joka ei välitä käyttäytymissäännöistä ja huvittaa ystäviään kertomalla omista ja Emilian kommelluksista.
Ristiriita huolettoman Ilsen ja sukunsa kunniasta tarkan Emilian välillä on jollakin tavalla kutkuttava. Kuitenkin Emiliakin pohjimmiltaan pitää esimerkiksi yöuinnin kauhistelua kyläläisten ymmärtämättömyytenä: miten voivatkin kärkkäät kielet tehdä jostakin kauniista niin ruman kuuloista?
Yksi ihanimmista asioista kirjassa on pienet pilkahdukset, joita Emilian ja Teddyn suhteen kehittymisestä näytetään. Alkupuolen kauhuromanttinen kohtaus yöllisessä kirkossa ja hautausmaalla! Yö vanhan Johnin talossa! Ja kuitenkin se, miten Emilia varovasti ihastuessaankin, on kokonaan itsensä oma, kieltäytyy olemasta kenenkään muun kuin itsensä omaisuutta.
Teddy esiintyy tässäkin kirjassa hämmentävän vähän, mutta toisaalta niin jää enemmän tilaa Emilian oman luonteen kehittymiselle. Se lieneekin yksi syy, miksi pidän Runotytöistä: romanssit eivät syrjäytä Emilian sisäistä paloa luoda ja kirjoittaa.
Runotyttö etsii tähteään on täynnä kummallisia kosijoita
”Jos hyvä haltijatar yhtäkkiä ilmestyisi eteeni ja antaisi minun toivoa, toivoisin että Teddy Kent tulisi tänne ja viheltäisi viheltämästä päästyään Korkean Johnin metsikössä. Enkä minä menisi – en astuisi askeltakaan.” (Runotyttö etsii tähteään)
Runotyttö-trilogian päätösosa Runotyttö etsii tähteään on tummasävyisin sarjan kirjoista. Emilia kärsii pitkistä yksinäisyyden ja alakulon kausista Uudessa kuussa, kun hänen ystävänsä ovat lähteneet opiskelemaan. Kirjoittamisestakin katoaa hohto, kun Dean antaa tylyä palautetta Emilian romaanikäsikirjoituksesta.
Suuri osa kirjasta omistetaan Emilian kosijoiden kuvaamiselle. Kavaljeerit parveilevat Uudessa kuussa, ja moninaisesta joukosta revitään toistuvasti huumoria. Siinä missä edellinen osa oli täynnä kommelluksia ja sattumuksia, tämä kirja tarjoilee samaa lähinnä muutaman omalaatuisimman kosijan muodossa.
Läpi kirjan Emilian ajatuksissa kummittelee Teddy Kent, joka välillä vaikuttaa olevan Emiliaan ihastunut ja heti perään käyttäytyy kylmästi kuin kivi. Emilian ja Teddyn piinallinen, hidas romanssi jaksaa kutkuttaa minua edelleen!
Nyt aikuisena erityisen kiehtovalta ja kaamealta vaikuttaa se väkivallan dynamiikka, joka Deanin ja Emilian suhteesta välittyy. Miten hyytävää onkaan, että Dean on mustasukkainen Emilian kirjoittamisesta ja yrittää ryöstää hänet itselleen valehtelemalla Emilian käsikirjoituksesta. Deanin häikäilemättömyys ja kontrolloivuus ahdistaa. Samalla olen vaikuttunut siitä, miten kammottavan hahmon Montgomery on Deanista onnistunut rakentamaan!
Tässä osassa keskitytään huomattavasti aiempia osia vähemmän Emilian kirjoittajuuteen, mutta välillä sekin pilkahtaa esiin. Kun Emilia lopulta saa kustannussopimuksen romaanilleen, itkin onnesta hänen puolestaan. Yksi suosikkihetkistä kirjassa on, kun Jimmy-serkku kirjan julkaisun jälkeen kertoo lukeneensa kirjan jo neljästi.
Loppu tulee nopeasti ja ehkä jopa hieman yllättäen. Mutta minä pidän onnellisista lopuista, joissa tulevaisuus jää kutkuttavasti auki. Sellaiset loput mahdollistavat niin monia polkuja kirjan henkilöille!