Identiteettini kirjoittajana alkoi muodostua jo lapsena. Ensimmäisen teoksen, jota kutsuin kirjaksi, kirjoitin neljännellä luokalla. Sen jälkeen kirjoittajuus on pysynyt minussa vahvasti. Hakeuduin jopa aikoinaan opiskelemaan journalistiikkaa yliopistoon siksi, koska toimittajan ammatti oli mielikuvissani yksi niistä, jossa saa kirjoittaa.
Oma sanataiteiluni kuivui kuitenkin kokoon vuosikausiksi yliopiston aloitettuani. Kirjoitin lifestyle-blogia, asiatekstejä, somepäivityksiä ja akateemisia esseitä, mutta fiktion kirjoittaminen väistyi. Pidin itseäni kirjoittajana edelleen, mutta aloin kartella fiktion kirjoittamista.
Kimmo Svinhufvudin listaamista kirjoittamisen esteistä minua piinasivat pitkään ainakin sisäinen sensuuri, epäonnistumisen pelko, perfektionismi ja lykkääminen. Siis koko joukko mörköjä, jotka lamaannuttivat ja karkottivat minut kirjoittamisen ääreltä.
Viime vuosina olen rakentanut käsitystäni kirjoittamisesta ja sanataiteesta uudelleen. Olen ymmärtänyt, ettei kaiken kirjoittamisen tarvitse tähdätä Suureen Mestariteokseen. Kirjoittaminen saa olla haahuilua, tutkiskelua, ihmettelyä. Saan kirjoittaa roskaa. Silti kaikella kirjoittamisella on aina itseisarvo. Myös silloin, kun kirjoitan hirveintä, kököintä, kamalinta tekstiä ikinä, kirjoittamiseni on arvokasta.
Samalla kirjoittamisesta on tullut isompi osa elämääni. Kirjoittaminen on arkipäiväistynyt, eikä se enää tunnu niin mystifioidulta kuin joskus aiemmin. Miten ylitin lamaannuttavimmat esteet kirjoittamiseni tiellä? Listasin seitsemän keinoa, jotka auttoivat minua lopettamaan kirjoittamisen välttelyn.
1. Lakkasin odottamasta inspiraatiota
Ennen saatoin odottaa pitkiäkin aikoja inspiraatiota, jonka innoittamana voisin kirjoittaa jotakin suurta ja hienoa. Kun kirjoittaminen ei huvittanut, en kirjoittanut. Vaikka periaatteessa tiesin, että tällä taktiikalla kaikki muu menee lähes aina kirjoittamisen edelle, en silti osannut istua alas ja vain kirjoittaa.
Siksi en enää odota sitä, että inspiraatio iskisi. En usko ylipäätään, että on olemassa jokin täydellinen tila, joka pitäisi saavuttaa ennen kuin voin alkaa kirjoittaa. Mikä tahansa päivä ja mitä tahansa hetki voi olla sopiva kirjoittamiselle.
2. Hiljensin sisäisen kriitikkoni
Pitkään yksi suurimmista esteistä kirjoittamiselleni oli perfektionismi. Sisäinen kriitikkoni huuteli jatkuvasti ja suureen ääneen kirjoittaessani ”voi, mitä roskaa sinä kirjoitatkaan!”
Tätä kriitikkoa olen yrittänyt hiljentää jo parin vuoden ajan. Se kummittelee välillä vieläkin, mutta pikkuhiljaa luova minä pääsee yhä enemmän ja enemmän valloilleen.
Myös näkökulmani roskan kirjoittamiseen on muuttunut.
Pidän valtavasti Natalie Goldbergin ajatuksesta, että kirjoittamaan ryhtyessä itselleen saa antaa luvan kirjoittaa roskaa. Se ei ole uhka kirjoittamiselle vaan joskus jopa kirjoittamisen edellytys. Kun madaltaa kirjoittamisen kynnyksen mahdollisimman alas, on mahdollista saada aikaan paljon tekstimassaa, jonka editoimisen aika tulee myöhemmin.
3. Aloin kirjoittaa tajunnanvirtaa
En muista enää, miten aloin kirjoittaa aamusivuja. Jotenkin vain Julia Cameronin kehittämä kirjoitusmetodi uiskenteli elämääni. Aamusivujen idea on se, että joka aamu kirjoitetaan kolme A4-sivullista ajatuksenvirtaa käsin.
Omat aamusivuni olivat usein jonkinlainen muunnelma. Saatoin kirjoittaa vaikka vartin ajan tai vain kahden sivun verran. Tärkeintä oli kuitenkin se, että en antanut kynän lopettaa liikettä paperilla. Silloin on kirjoitettava siitä, mitä mieleen putkahtaa. Kuten Cameron lupaa, kirjoittamisen kynnys madaltuu.
En enää kirjoita aamusivuja säännöllisesti, mutta kirjoitan edelleen ajatuksenvirtaa. Se auttaa muun muassa silloin, jos päässä on liikaa hälyä. Kirjoitan kaiken häiriköivän ulos.
Ajatuksenvirran kirjoittaminen myös auttaa pääsemään vauhtiin. Se muistuttaa, ettei sanojen peräkkäin laittamisen pitäisi antaa muuttua liian vaivalloiseksi silloin, kun tarkoitus on esimerkiksi tuottaa paljon raakamateriaalia, jota voi työstää myöhemmin.
4. Aloin pitää muistikirjaa
Kun olin ehkä kymmenen vanha, selailin yhdeksännen luokan äidinkielen oppikirjaa. Kyseisessä kirjassa kerrottiin kirjailijan muistikirjasta. Ajatus oli kutakuinkin tämä: Kirjoita muistinvihkoon kiinnostavia paikkoja, huomioita, ajatuksia, ihmisiä, kokemuksia. Tarinoita ja aineksia kertomukseen voi löytyä mistä tahansa.
Ajatus on jonkinlainen kirjoittavalle ihmiselle tarjottu muistikirjatyöskentelyn prototyyppi. Monta vuotta kannoin mukanani muistikirjoja, joihin kirjoittelin ajatuksia ja havaintojani. Jossakin vaiheessa lopetin. Oppikirjassa ei oltu kerrottu, mitä muistiinpanoille pitäisi tehdä. Miten niitä voisi hyödyntää? Milloin niihin kannattaisi palata? Muistikirjat alkoivat tuntua turhilta, kun en osannut jatkotyöstää huomioitani. Ei muistiinpanoista ole mitään hyötyä, jos niitä ei osaa hyödyntää millään tavalla kirjoittaessaan!
Aloitin muistikirjojen pitämisen uudelleen pari vuotta sitten. Olen yrittänyt opetella palaamaan säännöllisin väliajoin muistiinpanoihini. Yllättävän usein sieltä löytyykin jokin huomio, jota voin seurata tekstissä, jota työstän parhaillaan.
Toisaalta muistikirjat auttavat myös pitämään kirjoittamisen rutiinia yllä. Nykyään ajattelenkin, että muistikirjakirjoittamisen ainoa funktio voi aivan hyvin olla se, että se madaltaa kynnystä aloittaa kirjoittaminen.
5. Hakeuduin toisten kirjoittajien seuraan
Kun etsii itselleen kirjoittavia ystäviä, joiden kanssa voi puhua kirjoittamisesta, halu tarttua kynään tai asettua näppäimistön äärelle kasvaa kuin itsestään.
Minulle tärkeitä ovat olleet erilaiset kirjoitus- ja sanataideillat, kirjoitusretriitit ja kirjoituskurssit. Ne ovat olleet merkittäviä paikkoja tulla nähdyksi kirjoittajana ja jakaa kirjoittajuutta toisten kanssa. Ne ovat auttaneet siinä, että olen alkanut suhtautua omaan kirjoittamiseeni tärkeänä asiana, jolle saa raivata aikaa kalenterissa. Kirjoittamisen ei tarvitse jäädä kaiken muun jalkoihin.
6. Loin itselleni kirjoitusrituaaleja
Uskon siihen, että kirjoittaja voi valmistautua pysähtymään kirjoittamisen äärelle erilaisilla tavoilla. Tietyt kirjoittamista edeltävät rutiinit virittävät tekstin taajuudelle.
L. M. Alcottin kirjassa Pikku naisia Jo March laittaa päähänsä kirjoitushatun aina, kun hän alkaa kirjoittaa. Se on myös merkki hänen perheelleen siitä, että hän on uppoutunut romaaninsa luomiseen.
Minun kirjoitusrituaalini vaihtelevat projektista riippuen. Jollekin käsikirjoitukselle minulla on nimikoitu teemabiisi, jonka kuuntelen ennen kuin alan kirjoittaa. Jollekin käsikirjoitukselle minulla on nimikkotee, jota valmistan kupillisen ennen kirjoittamista. Yleensä aina vedän jalkaan kirjoitusvillasukat. Joskus sytytän kirjoituskynttilän.
Kaikki nämä ovat merkkejä minulle siitä, että kirjoittaminen alkaa kohta. Ne vievät minua kohti tekstiä, ja niiden avulla pyrin aktivoimaan mielestäni tekstiini liittyviä teemoja ja mielikuvia.
7. Aloin kiittää itseäni kirjoittamisesta
Ehkä yksi tärkeimmistä muutoksista, jolla onnistuin lopettamaan kirjoittamisen karttelun, oli kuitenkin tapa, jolla aloin puhua itselleni kirjoittamisesta.
Sen sijaan että olisin katsonut kirjoittamaani ankarasti, tuomiten ja arvostellen, opettelin lempeämmän katseen. Aloin kiittää itseäni siitä, kun olin kirjoittanut.
Vaikka minusta tuntuisi, etten ole saanut mitään aikaan, kiitän itseäni siitä, että olen ottanut aikaa kirjoittamisen äärellä haahuilulle.
Välillä tönin itseäni kirjoittamaan myös palkitsemalla. Saan kakkupalan lempikahvilassani, jos lähden sinne kirjoittamaan. Saan tarran aina, kun tavoitesanamäärä tulee täyteen. Pienet palkinnot motivoivat yllättävän paljon.
Millä tavoilla sinä olet päässyt kirjoittamisen esteiden yli? Löytyykö listaltasi samoja keinoja? Mitä lisäisit listaan?
Ei kommentteja
Lähetä kommentti