Pakko myöntää. Kun luin Arttu Seppäsen kirjoittaman kritiikin Kiira Korven runoteoksesta Hyppää vaan! (Otava, 2023), nauroin ääneen. 

Analyysi oli niin suorasukaisen viiltävää, että se herätti minussa suurta riemua. Vaikka rakastan kirjallisuuskritiikkejä, jotka tarkastelevat teosta monesta eri näkökulmasta, välillä tiukka, tarkasti valittu näkökulma ilahduttaa minua lukijana. Seppänen tykittelee argumenttejaan eikä säästele sanojaan. Pidän siitä, miten rehellinen kirjoittaja on sekä itselleen että lukijoilleen.

Seppäsen Helsingin Sanomissa julkaistu kritiikki kulminoituu siihen, että Kiira Korven "teos on surkea runokirja". Seppänen kuitenkin kohdistaa kritiikin myös kustantajaan toteamalla, että jonkun kustantamossa olisi pitänyt hoksata, että runot ovat huonoja ja siksi teos olisi pitänyt jättää julkaisematta. 

Moni on suivaantunut Seppäsen kirjoittamasta kritiikistä ja sen anteeksipyytelemättömästä tyylistä. Keskustelua ovat leimanneet melko kummalliset väitteet ja tulkinnat siitä, mitä kritiikki oikein on ja miksi sitä kirjoitetaan. 

On varmaan tarpeen kerrata muutama perusasia: 

  • Kritiikki ei ole kiusaamista. Jokainen julkaistu teos on julkinen ja sitä kautta asetetaan alttiiksi kritiikille. 
  • Kritiikin ei tarvitse miellyttää tai mielistellä ketään. 
  • Kritiikin pitää saada olla myös viiltävää ja suorasukaista. 
  • Kritiikki ei ole suositus tai mainos. Myös negatiivisia kritiikkejä pitää voida kirjoittaa. 
  • Kriitikko ei kirjoita kirjailijalle, hän kirjoittaa lukijoille. 
  • Kriitikon sana ei ole absoluuttinen totuus. Se on yhden kirjallisuuden asiantuntijan tulkinta ja luonnehdinta. 

Näiden muistutusten myötä haluan tarkastella käytyä keskustelua kolmesta näkökulmasta: kuka voi olla runoilija, onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta ja onko julkkisten kirjoittamilla kirjoilla itseisarvoa?

Voiko kuka vain kirjoittaa runokirjan? 

Arttu Seppäsen kritiikin jälkeen Turun kirjamessut kiiruhti julkaisemaan Instagramissa kannanoton, että runous kuuluu kaikille. Kyllä! Todellakin kuuluu! Olen täsmälleen samaa mieltä. 

Runoutta pitää saada kaikkien kirjoittaa ja kaikkien lukea. Silti meidän pitäisi arvostaa sitä, että ihminen on hionut taitonsa huippuunsa ja opetellut oman alansa ammattilaiseksi. Runoilijoiden ammattitaitoa pitää arvostaa siinä missä muidenkin ammattilaisten osaamista. 

Mielestäni on absurdi ajatus, ettei kirjallisuutta saisi arvioida ja että sen laadusta ei saisi keskustella. Jos ajattelemme, että kaikki tekstit ovat yhtä hyviä, johdamme itseämme harhaan. On olemassa monenlaisia erilaisia keinoja rakentaa vaikuttava teksti tai käyttää kieltä oivaltavasti. 

Kiira Korpi on yksi Suomen rakastetuimpia taitoluistelijoita. Hän on käyttänyt taitojensa hiomiseen tuhansia tunteja. Mielestäni luisteleminen kuuluu kaikille, mutta ymmärrän silti miksei minua, täydellistä amatooriä, päästetä taitoluistelukisoihin mittelemään taidoistani.

Samalla tavalla kuin arvostamme taitojen hiomista taitoluistelun saralla, meidän pitäisi arvostaa myös taitojen hiomista kirjoittamisen saralla. 

Korven teksteistä paistaa valitettavasti läpi se, ettei hän ole hionut kirjoitustaitojaan yhtä pitkälle kuin moni pidempään kirjoittanut. 

Kiira Korpi: Hyppää vaan!

Onko julkkisrunokirjojen julkaiseminen vastuutonta?

Olkaamme siis rehellisiä. Kiira Korven teos on julkaistu rahan takia. 

Jo viime kesästä lähtien Suomessa on käyty kiihkeää keskustelua siitä, kuka saa olla kirjailija ja onko epäreilua, että vaikuttajat ja julkkikset pääsevät ohituskaistaa pitkin kustantamojen listoille. 

Aihe herättää ymmärrettävästi närää ammattikirjailijoissa, kun toimeentulo on niukkaa ja teoksia on vaikea saada julki. 

Seppänen kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikissä: "Isot kustantamot julkaisevat tätä nykyä niin vähän runokirjoja, että Korven teoksen julkaiseminen tuntuu suorastaan härskiltä, runoilijoita vähättelevältä ja vastuuttomalta."

Tämän painavammin asiaa ei varmaan voisi ilmaista. Runoutta ei juuri kustanneta. Kaikki empatiani jokaiselle, joka yrittää raapia elantonsa kokoon runoilijana. 

Silti ajatus siitä, että teoksen julkaiseminen oli vastuutonta, on mielestäni hurja. 

Entä jos tämänkaltaiset teokset ovat niitä, jotka mahdollistavat sen, että kustannustoiminta ylipäätään voi jatkua Suomessa? Entä jos oikeastaan teoksen julkaisematta jättäminen olisi vastuutonta?

Eikö tällaisilla julkkiskirjoilla nimenomaan turvata kustannustoiminnan jatkuvuutta ja rahoiteta pienempilevikkisten, mahdollisesti taiteellisesti ansioituneempien kirjoittajien teoksia? 

Esimerkiksi Korven runoteoksen julkaissut Otava julkaisee tänä keväänä myös Marianna Kurton runoteoksen Ellen Valkeudessa. Yksi teos ei paina paljoa kokonaisuudessa, mutta toisaalta myöskään Korven teokselle ei pitäisi antaa liian suurta painoarvoa yksittäisenä teoksena. 

Koska lopulta Hyppää vaan! on juuri sitä: yksi teos laajassa kustannusohjelmassa. Paljon yhden teoksen julkaisemista vastuuttomampaa olisi linjata, että kustantamo julkaisee jatkossa pelkästään julkkisten kirjoittamia kirjoja. Siihen pisteeseen ei onneksi yksikään kustantamo ole vielä kai päätynyt. 

Eikö kaikki lukeminen ja kirjallisuus kuitenkin ole arvokasta?

Lopulta jäljellä on enää yksi kysymys. Onko Kiira Korven teoksella arvoa muunakin kuin mahdollisena myyntihittinä ja kustantamon talouden tasapainottajana? 

Itse ajattelen, että mikä tahansa teos, joka saa ihmisen lukemaan, on arvokas. Lukemisella on itseisarvo. Oli kirja sitten vaikuttajan, julkkiksen tai ammattikirjailijan kirjoittama, kaikki lukeminen on arvokasta. 

(Okei, Mein Kampfin lukemisella ei välttämättä ole itseisarvoa. Eikä sillä, jos luet pomminrakennusohjeita netistä. Mutta tajusit varmaan, mitä tarkoitin.)

Korven kirjaa on parjattu siitä, että teos on yksinkertainen ja naiivi. Me kuitenkin tarvitsemme myös yksinkertaista kirjallisuutta. Lukukeskuksen mukaan suomalaisista aikuisista 11 prosentilla ja nuorista 13,5 prosentilla on heikko lukutaito. He eivät välttämättä voi hypätä lukemaan vaikeaa, monitulkintaista lyriikkaa. 

Kiira Korven teos on siis myös esteettömyysteko. Se mahdollistaa aforismimaisen lyriikan lukemisen myös niille, jotka eivät (vielä) pysty lukemaan monimutkaisia runoteoksia. 

Korven tekstit muistuttavat kovasti esimerkiksi Rupi Kaurin nuorille suunnattuja runoja, jotka muutama vuosi sitten herättivät ihastusta somessa. Niillä oli suuri fanikunta, mutta myös intohimoiset vihaajansa, jotka olivat sitä mieltä, ettei kyse ole runoista lainkaan. 

Uskon, että myös Korven tekstit voivat resonoida useissa lukijoissa. Kirjallisuudessa hienointa on se, että jokainen teos yleensä löytää myös heidät, jotka kyseistä tekstiä rakastavat. 

Häh? Mitä minä oikein siis yritän sanoa? 

Tiedän, että tekstini on polveillut ja mutkitellut. Minun olisi pitänyt rajata sanottavani yhtä viiltävän terävään muotoon kuin Arttu Seppänen. Kirjoittajana minulla on selvästi vielä opittavaa tällä saralla. 

Tässä kuitenkin pääpointtini kiteytettynä: 

  • Kritiikki on hieno ja arvokas tekstilaji. Sen pitää saada jatkossakin olla suorasukaista ja viiltävää ja terävästi argumentoitua. Ketä lässähtäneet, kädenlämpöiset kritiikit palvelevat? 
  • Kirjallisuuden arvioiminen ja kirjallisuuden laadusta keskusteleminen on kirjoitustaidon ja kirjallisuuden rakastamista. Kirjoittaminen on taito, jota ihminen voi hioa, aivan samalla tavalla kuin vaikka taitoluistelu. Kirjoittamistaitoa pitäisi arvostaa ja ihailla samalla tavalla kuin muitakin taitoja. 
  • Vaikka kirjallisuus olisi joillakin mittareilla mitattuna kehnoa tai keskinkertaista, se voi silti olla arvokasta ja siitä voi ja saa nauttia. 
  • Uskon, että Kiira Korven Hyppää vaan! -teoksella on paikkansa. Se voi houkutella kirjallisuuden ääreen ihmisiä, jotka eivät muuten lukisi. Se voi tarjota vertaistukea ihmisille, jotka käsittelevät omaa eroaan. Lisäksi teoksen myyntituotoilla mahdollistetaan muiden teosten julkaisu. 

Lopuksi on vielä todettava, että myös monimutkaista, vavahduttavan taidokkaasti kirjoitettua lyriikkaa pitää käsitellä näkyvillä paikoilla kritiikeissä. Sitä pitää arvostaa, kustantaa, vaalia ja ennen kaikkea lukea. Runouden lukemistalkoisiin me kaikki kirjallisuudenystävät voimme onneksi osallistua!