Leigh Bardugon Varjo ja riipus on koukuttava mutta melko keskinkertainen fantasiaseikkailu
Tartuin Leigh Bardugon Varjo ja riipus -kirjaan (Aula & co, 2019, suom. Jussi Korhonen) aikoinaan, kun sain kuulla, että siitä on tulossa Netflix-sarja. Koska sarjassa näyttelee muun muassa Ben Barnes, halusin selvittää ennen sarjan ilmestymistä, mistä tässä kirjassa on kyse.
Varjo ja riipus kertoo armeijassa kartanpiirtäjänä työskentelevästä Alina Starkov -nimisestä orpotytöstä, joka matkustaa hirviöiden valtaamaan Sysikuiluun. Kun hirviöt hyökkäävät, Alinan mystiset ja harvinaiset grisha-voimat paljastuvat, ja hänet kutsutaan Varjo-nimisen grishan johtamaan palatsiin kouluttautumaan. Voiko Alina voimillaan pelastaa koko valtakunnan?
Varjo ja riipus -kirjan elementit ovat moneen kertaan nähtyä
Varjon ja riipuksen maailma on kiehtova, mutta lukukokemus jää silti keskinkertaiseksi. Luulen tämän johtuvan siitä, että luin kirjan liian pian Tomi Adeyemin Veren ja luun lasten lukemisen jälkeen. Teokset tuntuvat olevan jossain määrin samanlaiset, vaikka Varjo ja riipus sijoittuukin Venäjän kaltaiseen fantasiamaahan siinä missä Veren ja luun lapset ammentaa afrikkalaisista mytologioista.
Molemmat kirjat ovat kuitenkin seikkailufantasiaa, joissa yritetään joko palauttaa taikuus maailmaan tai oppia käyttämään mystisiä taikavoimia. Ehkä myös maailmanrakennuksessa on jotakin tunnistettavaa, jotakin toisteiselta tuntuvaa. Jollain tavalla Varjo ja riipus vertautuu mielessäni hovin juonittelujen ja tapoihin tutustumisen osalta myös Sarah J. Maasin Lasipalatsiin.
Ehkä haaste onkin se, että Varjon ja riipuksen fantasiakuvasto ja elementit ovat aika moneen kertaan nähtyjä. Tähän kun lisätään se, että päähenkilö on melko lattea, ja en oikein välittänyt siitä, millä tavalla tässä kirjassa rakennettiin romansseja, kokonaisuus turhautti.
Vaikka kolmiodraamat voivat parhaimmillaan olla hurjan kutkuttavia, tässä kirjassa Alinen sukat saa pyörimään sekä rehti ja kunnollinen paras ystävä Mal että ikivanha ja mystinen Varjo. Vähän alkaa jo kyllästyttää nämä ikivanhat ihastukset nuortenkirjoissa. Sain niistä oikeastaan tarpeekseni jo 2010-luvun vampyyribuumin aikana.
Kirjaa vaivaa myös se, että pääpahiksen motiivi jää melkoisen hämäräksi.
Puutteistaan huolimatta kirja on menevä ja koukuttava ja varsin nopea lukea!
Miten kirja vertautuu Netflixin Varjo ja riipus -sarjaan?
Siinä missä Varjo ja riipus on kirjana melko keskinkertainen, Netflix-sarjan ensimmäinen kausi on erinomainen. Se sekoittaa Varjo ja riipus -kirjan tapahtumat saman kirjailijan Korppien kehä -kirjasta tuttujen henkilöiden juonilinjoihin. Ensimmäinen kausi ei kuitenkaan käsittele Korppien kehän tapahtumia, vaan sarjassa luodaan kuvitteellinen menneisyys kirjan hahmoille.
Sarjana Varjo ja riipus on visuaalisesti näyttävää, nopeatempoista fantasiaa. Vaikka henkilöt jäävät romaanissa kuoriksi, Jessie Mei ja Ben Barnes tekevät Alinana ja Varjona erinomaista työtä ja hengittävät roolihahmonsa eloon.
Käsikirjoitukselle tekee hyvää se, että siihen on lisätty Korppien kehän henkilöitä ja uusia sivujuonia. Juoni saa lisää tasoja, joita se todella tarvitsee. Lopulta henkilöistä suosikikseni nousevatkin Jesper (Kit Young) ja Inez (Amita Suman).
Netflixin Varjo ja riipus -sarjan toinen tuotantokausi ilmestyy maaliskuussa 2023. Sitä odotellessa pitäisi ehkä vihdoin lukea sarjan toinen osa.
3 syytä, miksi rakastuin Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se)
Tiedätkö sen tunteen, kun löydät aivan mielettömän kirjan ja se vain on niin hyvä, että haluat ahmia sen yhdeltä istumalta loppuun? Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille (Otava, 2019) oli minulle juuri tällainen kirja!
Tässä 3 syytä, miksi rakastuin Suomea lohikäärmeille -kirjaan (ja miksi sinunkin pitäisi lukea se):
1. Kirja kuvaa kiehtovaa vaihtoehtohistoriaa
Kirjan maailman lähtöasetelma on mitä kutkuttavin: millainen Suomi olisi, jos me olisimmekin kuningaskunta ja jos magiaa olisi olemassa?
Helsingissä valmistaudutaan kruununprinsessan häihin, ja kansa kerääntyy kaduille juhlimaan hänen hääpäivänään. Jakautuminen aatelisiin ja tavalliseen kansaan herättää voimakasta tyytymättömyyttä aatelittomissa, ja romaanin jännite rakentuu kutkuttavasti tavallisen pojan ja aatelissuvun tytön rakkaustarinan ympärille.
Ajatusleikki mahdollistaa sen, että romaanin maailmaan tutustuminen on mitä kiehtovinta: mikä kaikki romaanin Suomessa on erilaista kuin omassamme?
2. Suomea lohikäärmeille on valtavan hauska
Kirjan alussa päähenkilö Timjami saa lahjaksi lohikäärmeen, joka ei kuitenkaan vaikuta ymmärtävän suomea. Siksi kommunikointi itsepäisen ja villin otuksen kanssa tuntuu mahdottomalta.
Timjami päättää opettaa sille suomen kielen, jotta yhteinen aaltopituus löytyisi. Näistä vuorovaikutusyrityksistä syntyy loputtomasti huumoria!
Samoin kikattelin ääneen nettipalstakeskustelulle, jossa ohjeistettiin, miten pukeutua, jos haluaa vaikuttaa rikkaammalta kuin onkaan. Nettikeskustelukulttuurin absurdius oli tavoitettu mitä pöhelöimmällä tavalla!
3. Kirjan henkilöt ovat kultaa
Kun romaanin päähenkilön nimi on Timjami, voiko hän olla mitään muuta kuin maailman sympaattisin tyyppi? Henkilöissä on jotakin, mikä saa kiintymään heihin.
En ole vielä saanut sarjan kakkososaa käsiini, mutta odotan malttamattomana, että saan tietää, mitä henkilöille oikein käy!
Erityisesti haluaisin lukea lisää Magdalenasta, joka jää vielä aika mystiseksi hahmoksi ensimmäisen osan jälkeen.
T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä – uusi lempikirjani!
Joistakin kirjoista tietää jo muutaman ensimmäisen luvun perusteella, että niistä tulee lempikirjoja! T. J. Klunen Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, 2021, suom. Mika Kivimäki) oli minulle juuri tällainen kirja.
Sosiaalityöntekijä Linus kiertää arvioimassa maagisten lasten orpokoteja. Kohdellaanko niissä lapsia hyvin? Toimitaanko kaikkialla sääntöjen mukaisesti? Linus saa salaisen toimeksiannon, jonka vuoksi hän matkustaa orpokotiin maailman ääreltä vaikuttavaan paikkaan, meren rannalle.
Orpokodissa asuu kuusi lasta, jotka on luokiteltu jopa maagisina lapsina poikkeustapauksiksi, erityisen vaarallisiksi. Linuksen tehtävä on selvittää, annetaanko orpokodin jatkaa toimintaansa vai olisiko se turvallisinta sulkea.
Talo taivaansinisellä merellä käsittelee kauniisti ennakkoluuloja ja niiden voittamista
Fantasiassa rakastan erityisesti urbaania fantasiaa ja uuskummaa. Talo taivaansinisellä merellä -romaanin aika ja miljöö muistuttavat meidän todellisuuttamme, mutta ne jätetään silti sadunomaiseen tyyliin melko avoimiksi. Romaanin maailmassa on kuitenkin tavallista, että maagisia olentoja elää ihmisten keskuudessa, tosin sorrettuina ja toiseutettuina.
Teos käsitteleekin ennen kaikkea ennakkoluuloja ja niiden voittamista, syrjintää ja muukalaisvihaa. Vaikka aiheet ovat raastavia, kirjan muut teemat ja erityisesti henkilöt ovat niin sydäntäsärkevän ihania, että kirjan lukeminen ei tunnu raskaalta.
Tärkeiksi teemoiksi nousevat nimittäin myös rakkaus, perhe ja koti. Samaan aikaan, kun Linus tutustuu orpokodin lapsiin ja heidän kaitsijaansa, myös lukija oppii rakastamaan heitä. Ihanat, omalaatuiset, suorasukaiset henkilöt ovatkin koko teoksen sydän.
Orpokodissa elävät naispuoleinen parrakas maahinen, poika joka säikähtäessään muuttuu koiraksi, vahva metsänhenki, tunnistamaton vihreä otus, traakki ja antikristus, paholaisen poika. Jo kirjan takakannesta näistä henkilöistä lukiessani tiesin, että tällaisella henkilökavalkadilla varustettu kirja ei voi olla muuta kuin upea!
Kirjan huumori uppoaa suoraan sydämeeni. Rakastan roalddahlmaista absurdiuutta, Linuksen tuskastuttavaa rakkautta sääntöjä kohtaan, orpokodin lasten sanomia kammottavia asioita. Ristiriita, joka syntyy siitä, että lapsi puhuu niin luontevasti kuolemasta, hautojen kaivamisesta ja murhista, voisi olla häiritsevää. Talo taivaansinisellä merellä leikittelee kuitenkin mustalla huumorilla virkistävällä ja riemastuttavalla tavalla.
Rakastan sitä, miten Linus ei näyttäydy teoksessa täydellisenä hahmona. Hän vakuuttaa olevansa sosiaalityöntekijänä aina orpokotien lasten puolella, mutta silti hän on sisäistänyt monia ennakkoasenteita. Hän pelkää, hän on ennakkoluuloinen, hän on epävarma. Kirja tutkaileekin kiinnostavalla tavalla sitä, miten eri tavoin ihminen oikeuttaa ja perustelee ennakkoluulojaan ja toisaalta myös sitä, miten ne on mahdollista murtaa.
Kuin kirsikkana kakun päällä kirjassa on myös ripaus sateenkaariromantiikkaa. Varsin virkistävällä tavalla sateenkaarihenkilöitä ei syrjitä heidän seksuaalisen suuntautumisensa takia, vaan queer-identiteetti näyttäytyy täysin normalisoituna.
Ainoa pieni miinus on annettava kirjalle epilogista. Vaikka viimeisen luvun kohdalla jäi kaihertava kaipuu saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, hieman selittelevä epilogi tuntui vähän lattealta. Lopetus olisi ollut tehokkaampi ilman sitä!
En malttaisi odottaa T. J. Klunen seuraavaa suomennettua kirjaa. Onneksi saamme sen jo keväällä 2022!